Vittulanmäen Eemeli

Eemeli katsoi silmät suurina tuota kaikenkirjavaa käärmettä. Hänen enonsa kertoi kyrpänsä olevan myrkyllinen kuin aavikkotaipaani, sillä niin eksoottisia tauteja hän oli satamakapakoiden nurkilla norkoilevilta huorilta saanut vietettyään viriilin nuoruutensa merillä, ettei niille oltu vielä keksitty edes nimiä. Eemelin kesän yli hoitamaton klamydia kalpeni häveten enonsa ruttokullin varjossa. Juuri kun eno oli nousemassa ylös pukeakseen housut takaisin jalkaan, kävi liiterin ovi. Sisään astuivat Eemelin äiti ja Vittulanmäen vittumaisin nimismies. Etsivät kuulemma Eemelin isää. Näky liiterissä ei tehnyt oikeutta itselleen ilman perusteellista selvitystä, jolle vallesmanni ei ollut tällä kertaa halukas antamaan tilaa, ja niin enoa vietiin. Poliisiauton takapenkit jouduttaisiin polttamaan kuljetuksen jälkeen, ja setä luultavasti keitettäisiin elävältä ennen kuin aiheuttaisi vielä jonkun hilpeän epidemian Vittulanmäen iloisen väen viheliäiseksi riesaksi. He eivät nimittäin olisi enää tarvinneet enempiä harmeja, sillä johan heillä oli jo ikioma Eemelinsä järjestämässä ainaisia kepposiaan.

Eemeli jatkoi siitä mihin oli jäänyt tullessaan alunperin liiteriin, ja pullotti nurkassa veistelemiään kiljujaan myydäkseen ne kyläläisille. Hänellä oli janoinen asiakaskunta, joista ehkä janoisimpia olivat Kohtuuden Ystävät-seuran jäsenet. Kohtuuden Ystävät olivat ajan saatossa unohtaneet alkuperäisen ideansa, ja nykyään seurakunnassa ainut kohtuus löytyi enää yhdistyksen nimestä. Jäsenet olivat poikkeuksetta juoppoja, irstailijoita ja muutenkin kaikinpuolin epäkelpoa väkeä. Sitä heikkoutta ihmisessä Eemeli käytti kernaasti hyväkseen. Ehdittyään seuran kerhotalolle olivat he parhaillaan valmistautumassa rahastonhoitajansa hirttäjäisiin, joka oli yrittänyt kavaltaa yhdistyksen kassan. Viemäänsä neljääkymmentäviittä penniä kohtaan kuolemantuomio oli Kohtuuden Ystävien mielestä varsin perusteltu rangaistus tekoon nähden. Rahastonhoitaja sai läksiäisiksi napakan paukun Jekku-Pekan sytytinbensiinin makuista pirtua ennen kuin häntä ryhdyttiin vetämään salkoon. Siellä hän sätki poutataivasta vasten paskat housussa hyvän tovin ennen tilanteen seesteytymistä. Ripuli valui lahkeesta sotkien lipputangon, johon se kuivuisi kiinni ennen kuin kukaan saisi aikaiseksi sitä siivota. Eemeli katsoi toimitusta sätkä suupielessä kuistin portailta käsin muistellessaan omia hyvin samanluontoisia kolttosiaan. Toimituksen jälkeen kiljut jäivät seuran talolle ja Eemeli lähti rahojensa kanssa hakemaan apteekkarilta kokaiinia keksittyyn hammaskipuunsa.

Kotiinsa päästyään ehti Eemeli hädin tuskin istua sohvalle kun isänsä ruokaisa suolikaasu tainnutti hänet paskankatkuiseen tajuttomuuteen. Pian äiti pyörtyi perässä portaisiin piesten piestyä päätänsä pitkin portaikon seiniä, kädestään kirvonneen pyykkikorin tanssiessa villisti edellään viskoen aiempien paksujen tuhnujen tahrimia alushousuja sinne tänne. Äiti täytettiin nelinkontinasentoon ja jätettiin takan ylle muistuttamaan paremmista ajoista. Jahka tulensijan lämpö rutistaisi nahkan edustuskelvottomaan kuntoon, nostettaisiin hänet vintille odottamaan joulua, jolloin suvun kesken häntä poljettaisiin kuin ketjutonta pyörää, perinteitä kun pyhiin kuului kuulua myös Vittulanmäessä.

Eemeli heräsi lattialta kolme viikkoa myöhemmin koomastaan kissanpaskan maku suussaan, kuten hän heräsi aina muutenkin. Tapetit seinältä repinyt pieru oli parkkiintunut niin pahasti irtaimistoon, että ne poltettiin louhoksella viranomaisten toimesta. Talo poltettaisiin alas heti kun Eemeli heräisi ja tulisi ulos, tai kunnes neljän viikon määräaika umpeutuisi. Eemelin onnistui jälleen kerran väistämään viikatteen, vain hankkiutuakseen taas pian seuraavaan hengenvaaraan. Eemelin isä poltettiin talon mukana, ja paskasti täytetty äiti vintillä vihelsi lieskojen kuumuutta persereiästään kuin nokipannu ennen kurkihirren pettämistä. Tulipa siitä Eemelille kerrassaan orpo olo.

Eemelille ei jäänyt perinnöksi kuin joutomainen tontti, hiilloksista löytyneet neljä isänsä väärentämää markkaa ja nurkista vetävä liiteri. Näillä isänsä väärentämillä, nokisilla lanteilla hän päätti lähteä huoriin hakemaan lohtua vanhempiensa menettämisen aiheuttamaan riemuun. Kirkkoisän vaimon, vanhan soitonopettajan tiedettiin koko kylän keskuudessa olevan halpalihainen lortto, johon saattoi työntää penninrahaa kuin tivolin mekaaniseen huvitukseen, jolla se möyrisi sarastukseen saakka. Ja niinpä Eemeli arvasi saavansa kunnon kyydit perintörahoillaan. Eipä aikaakaan kun piehtarointi oli äitynyt niin riettaaksi, että Eemeli oli päätänsä myöten soitonopettajan vitussa, jääden jumiin hörökorvistaan. Kysyttäessä jokainen kylän mies oli ammatiltaan gynekologi, ja ensimmäisen tultua vastaan operoitiinkin koltiainen papin vaimosta irti sellaisilla kirurgintaidoilla, että jälkeenmainittu kävi loppuelämänsä huussissa kusella selällään maaten.

Kommelluksien täyttämän kokemuksen jälkeen Eemeli oli houkutellut liiteriinsä silakanhajullaan kylän silmäpuolen irtolaiskatin tyydyttämään tyydyttämättömiä tarpeitaan, jota nalkkiin saatuaan köyrikin ahnaasti. Vanha kolli ei kuitenkaan antautunut toimitukselle, vaan raatelipa vintiön imppaamisen surkastuttamat kiveksett niin kurjaan kuntoon, että lopulta tulehduksen levittyä kangistui Vittulanmäen kauhu varjoisan liiterinsä nurkkaan kissanpaskan maku suussaan, tällä kertaa maun johtuen kissanpaskasta suussaan. Liiteri poltettiin Eemeli sisässään ja tontti käännettiin kaatopaikaksi. Niin saapui viimein rauha pitäjään, eikä sen koommin enää tavattu yhtä rasavilliä vekaraa Vittulanmäessä.

Harhailin harjanteilla. Jostain syystä tiesin olevani unessa. Unessa kaikki olisi mahdollista, ja unessa osaisin lentää. Niinpä hyppäsin harjanteen reunalta ja liidin kuin kotk… Mitä helvettiä? Heräsin harjanteen nurkalta, kolmekymmentä metriä alempana. Vain onnekkaan turpeat sammaleet olivat pehmittäneet laskuani. Olinko todella vain unissa kävellyt harjanteen reunalle ja hypännyt? Voi perkele. Lienin silti vielä hengissä, mutta kuinka monen luunmurtuman ja sisäelimiä repineen pudotuksen jälkeen. Olinko halvaantunut? Tässäkö makaisin keskellä metsää kenenkään tietämättä olinsijojani loppuelämäni. Ei helvetti sentään minun kanssani taas. Kyllä aina saa hävetä.

Näin vain mäntyjen tuuheat latvat ja niiden takaa pilvipoutaisen taivaan, jolle aamuaurinko piirsi värejään. Kuulin havujen havinan ja metsän sisäisen rapinan. Kauanko tässä vielä makaisin? Kuolemaani saakka, saatoin pitkäksi käyvää aikaani arvata. Ei tämä nyt jumalauta ole todellista. Että ihan omia ehtojani unissakävelin ja hyppäsin jyrkänteeltä. Eiväthän he edes kylällä uskoisi, että olin unessa, luulevat että täysissä sielun ja ruumiin voimissa loikkasin. Kuka sellaista tekisi? En minä ainakaan! Helvetti että saa taas hävetä.

Aikani maattuani asteli karhu nuuskimaan minua. Makasin paikoillani kun en muutakaan voinut. Kontio nuuhki minut läpikotaisin, mutta lopulta ei onnistunut kiinnostumaan minusta enempää. Enkö kelvannut vai? Jos olisin saanut huudetuksi, olisin valinnut valitut sanat vain metsän kuningasta varten, ja niin olisin rumasti ne lausunut. Vaan mesikämmenen mielenkiinnon loputtua hän väänsi tortut suoraan viereeni, myötätuulen ohjaillessa suoliston läpikäyneen marjan tuoksua hajuaistini poimittavaksi. Vaan viimeinpä selvisi sekin, karhu todella paskoo metsässä. Mutta mitäpä minä näillä nippelitiedoilla täällä varpujen päällä maatessani tekisin.

Kahta päivää myöhemmin lauma partiolaisia tulivat tökkimään minua kepeillään. En tietenkään kehdannut myöntää, että olin elossa, joten leikin kuollutta. He kutsuivat paikalle partionjohtajan, joka yritti herätellä minua. Parhaani yritin, mutta satuin räpsäyttämään silmiäni. Silloin partionjohtaja teki johtopäätöksensä, että olin vielä elossa, vaikkakin pahasti halvaantuneena. Voi vittu. Minut noudettiin paareilla pois metsästä ja vietiin sairaalaan. En kehdannut tässä vaiheessa enää myöntää, että huomasin raajojeni toimivan moitteettomasti, enkä ollut murtanut luutakaan.

Omaiset kuljettivat minua pyörätuolissa ja syöttivät minua. He pesivät minut ja pyyhkivät perseeni. En olisi enää pystynyt kertomaan heille tässä vaiheessa, että olin täysin kunnossa, en olisi kestänyt sitä häpeää. Pian minusta tehtiin kansainväliseen lehteen juttu, ja joku kirjailija halusi kirjoittaa kirjan tapahtumista. Enää ei yksinkertaisesti voinut perääntyä, oli pakko esittää neliraajahalvaantunutta vihannesta. Ei saatana miten hävettikään.

Lopulta omaisten suostumuksella tapauksestani tehtiin dokumentti, jossa kaikki kerrottiin aivan täydellisen päin persettä; asiat eivät menneet lainkaan kuten siinä kuvailtiin, mutta mitäpä minä olisin enää voinut asiaan puuttua, koko kansan koko rampa kun jo olin.

Vuodet vierivät, ja minä istuin pyörätuolissa ruokittavana ja pestävänä. Kyllä että tosissaan hävetti.

Mitä mieltä sodasta, onko Suomella mitään mahdollisuuksia vaikuttaa sodan päättymiseen?

Esimerkkejä, vähäisimmästä suurimpaan, jokaiseen voi vastata kyllä tai ei, ja halutessaan perusteluiden kanssa:

A) Sauli Niinistö jatkaisi kolmannen kauden presidenttinä - Tämä antaisi viestin, että uskomme vahvaan päämieheen siinä määrin, että muutamme lainsäädäntöä, jotta kolmas kausi sallittaisiin.

B) Annamme miehistö- ja materiavoimaa Ukrainan käyttöön siinä määrin kun halukkaita tai resursseja on tarjota.

C) Määräisimme 5% bruttokansantuotteestamme Venäjän uudelleenrakentamishankkeisiin, mikäli he heti ja ehdottomasti luovuttaisivat sodan suhteen, ja pidättäytyisivät vastaavista hankkeista jatkossa.

Ja mikäli ei mitään näistä, niin miten? Kaikki joutavanpäiväiset "ryssät kiikkuun"-kommentit voi jättää välistä, mutta jos välttämättä koet tarvetta niitä jakaa, niin en niitä sen enempää ryhdy kieltämäänkään, vaikkakaan ne eivät keskustelulle paljoa tarjoakaan.

Kolpakot löivät kapakan kovaksi hankittuja pöytiä vasten, kun miehet mittailivat toisiaan; “Jaa sinäkö meriltä, et ole tainnut käsipohjaa syvemmällä käydä”, veisteli ensimmäinen. “Juu juu, ja sinäkin taisit hurjimmillasi uimahallin kloorivettä niellä”, pääsi toinen sanomaan, ennen kuin häntä moitittiin; “Noinkohan olet rantalaineita ärjympää kokenut itsekään”, ja heti sai selkäänsä; “Ettäkö oikein soutuveneen onnistuit kaatamaan rantakaislikkoon huonolla säällä?”. Pilkka jatkui ja tilanteita suurenneltiin, sikäli että jokainen heistä koki olevansa toistaan kovempi merenkävijä. “Sinä maakrapu et ole koskaan nähnyt päijännettä suurempaa vettä, Saimaalla jo eksyisit”.

Kävi heidän väkeväjuovuksinen riidanpito jo pian aiheeltaan naisiin, siitähän kova panomies aina tunnettiin. “Kerrankin laitoin niin valkeaa naista, että lieni peräpohjolan perukoilta asti, kuin aavetta olisin maannut, vaan lorttopa tuokin”. Toisen oli laitettava paremmaksi halveksunnassaan, ja vertasi makuukaveriaan kuin olisi henkaria yrittänyt asetella pimeässä eteisen naulakkoon, niin hankalaksi hän toimitusta kuvasi. Hänestä seuraava yritti rehvastella vielä suuremmin kertoessaan, kuinka olisi ollut sama avata kajuutan ikkuna ja nussia yötä, niin oli hänen valittunsa laaja ulottuvuuksiltaan.

Mutta ennen kuin väitelmä pääsi äitymään suurempiin mittoihin, saapui laiva jo satamaan. Miehet puvuissaan poistuivat aluksesta, miehistön heitä katsoen alaspäin, kapteeninkin katsellessa arvostellen: Hyvä mies ei puhu noin huonoon sävyyn vesistä tai naisista. Miehistö katsoi heidän poistumista pilkalla. Ei merta käynyt halveksu vettä kuin he halveksivat. Sitä suuremmalla saarnalla he katsoivat heitä, kuinka ei moiset vettä pelkäävät velliperseet olleet kokeneet mitään kunnasta korkeampaa, saati sitten hyvää naista. Mutta väliksikö siitä, maksoivat lystistä isolla rahalla kuitenkin. Seuraava joukko yhtä turhanaikaisia pukumiehiä oli astumassa laivaan. Maksoivat hekin hyvää hintaa turhista puheistaan.

Kääntäjän urahan perustuu siihen, että jos ei ole varaa, niin sitten käännetään. Autan itseni ulos.

Kymmenen valhetta on kauniimpi kuin yksi totuus. Niillä vain sattuu olemaan perustavanlaatuisesti vaikea ominaisuus, etteivät ne jaksa kovin pitkälle. Mutta hetkessä eläessä sitä ei aina ymmärrä, haluaa saada parhaan mahdollisen tilaisuuden, ei niinkään lopputulosta. Kuinka armasta se olisikaan aina olla rehellinen kaikesta, aina vilpittömästi kertoa tärkeimmilleen asioiden todellinen laita, tai ainakin sen miten itse asian ymmärtää ja tiedostaa. Se vain pelottaa aina niin kovin, että minkälaisen vastakaiun mikäkin sana tuottaa. Todistaa luokatonta mauttomuutta pimittää seikkoja, joiden tietää olevan sen laatuisia, joista tulisi ensi tilassa tilittää toiselle, mutta tässäpä sitä marinoi itseään paskassa. Ystävät neuvovat, että suoraan puhuminen ja avoimuus on tärkeää, kuten sitä itsekin heitä neuvoo, mutta omalla kohdallaan se ei koskaan ole niin yksinkertaista. Mutta lopulta mikään hyvä ei voi perustaa valheelle, sellainen jää aina vaillinnaiseksi haparoinniksi. Silti, kymmenen valhetta on kauniimpi kuin yksi totuus.

Miehet nousivat raskain elkein kovilta lavereiltaan ja astuivat tuvan puolelle. Pöytään istuttuaan he veistelivät kirveillään voileivät mieheen, eivätkä osanneet lukea aamun lehteä. Kookas limppu katosi kuin suupaloina nälkäisiin, ennen kuin paukoivat ulko-oven karmeja poistuessaan pihaan. Tänään keikka oli helppo, kohde oli kivenheiton päässä. Toinen heitti kiven 63 metrin päähän, toinen 89 metrin päähän. Kummatkin kivistä kolahti talon kattoon, sillä kartano ei ollut liian maltikas mittasuhteiltaan. Mutta rikkaidenkin oli maksettava velkansa, ja siksi nämä kaksi oli laitettu asialle saatavia perimään. Mutta kartanon parvekkeelta tarkka-ampujat laittoivat molemmat miehet kylmiksi, toinen 45 metrin etäisyydeltä, toinen 46 metrin etäisyydeltä. Liiankin helppoa.

Toisaalla, syvällä maan sisässä Saatana päivitteli helvettinsä kehnoa kuntoa: “Tämä porttikin pitäisi öljytä, natisee niin helvetisti. Ja pohjattomasta tulestakin alkoi hiilet jo loppua. Entä millä perkeleellä nuo vanhat kahleetkin uusittaisiin, määrärahat oli tältä vuosituhannelta jo poltettu. Silloin portinpielissä narahti jälleen. “No kuka siellä nyt taas?”, kirosi Saatana uusia tulokkaita. Miehet seisoivat kuin orvot pirut vieraassa helvetissä, tietämättä mihin olivat joutuneet. Saatana oli perin kyllästynyt ainaisiin pohjustuksiin ja alustuksiinsa, ja totesi vain: “Te kaksi, onko teistä mihinkään?”. Miehet katsoivat kysyvästi toisiaan ja nyökkäsivät perään Saatanalle. “No niin”, totesi Saatana lakonisesti. “Katsotaas sitten hieman tätä tonttia”.

Saatana esitteli tiluksiaan tulokkaille: “Ja tuon oven takana on sitten nämä raiskurit ja tuolla muuta sekalaista rikkuria. Ja tuosta rotkosta löytyy… Kato johtaja, vieläkö ohimoa kutittaa? Joo tämä kaveri pisti aikoinaan isompaa hässäkkää pystyyn, kuuluu kalustoon. Niin tuosta rotkosta sitten nämä kouluampujat ja sen sellaiset”. Näytettävää riitti, mutta niin riitti aikaakin, joten kierros käytiin kokonaisuudessaan läpi. “No miltä näyttää, tuntuuko mikään omalta?” -”Käytännön miehiä ollaan, käsillä leipämme tehty ja siten”. Saatanalla oli juuri sopiva virka auki tekeville miehille. “Käykäähän viemässä verkot tuohon tummaan veteen, niin saadaan syödäksemme”, jakoi Saatana käskyjään. Miehet veivät verkot, ja ajan käytyä kävivät nostamassa ne, vain huomatakseen niiden olevan tyhjät. “Niin, eipä sieltä saalista nouse, tyhjä vesihän se on”, valaisi Saatana. “Mutta ottakaapa tuosta kirveet mieheen ja käykää kaatamassa tuosta metsästä pari puuta poltettavaksi, niin saadaan hieman lämpöä tänne. Miehet ottivat kirveet kouriinsa ja marssivat syvälle metsään, vain palatakseen takaisin tyhjin käsin. “Niin, eipä tuossa metsässä puut kasva, aukeahan se on läpeensä.”

Miehet alkoivat jo kyllästyä tyhjäntoimitukseen, mutta isännälle ei auttanut niskuroida. Ja niin Saatana neuvoi jälleen: “No mutta käykääpä edes kipaisemassa minulle topallinen tupakkaa tähän piippuun tuosta kioskilta”. Miehet tekivät työtä käskettyä ja lähtivät kohti kioskia, mutta eivät koskaan löytäneet perille. Kierrettyään helvetin ympäri, saapuivat he jälleen Saatanan luo. Saatana myönsi vain kuivasti, että eipä sitä kioskia toki koskaan ollutkaan, joten ei ihme jos ette löytäneet perille. Silloin miehillä paloivat päreet perusteellisesti: “No helvettiäkö me täällä sitten tehdään?”. “Sitäpä”, vastasi Saatana.

Vanha tarina siitä kun etsivä Benjamin Leivakast sattumalta saapui erääseen Galenstadin kylään, jossa oli vastaikään tapahtunut murha, josta hän selvitettyään tilanteen, teki päätelmänsä. Julkaistu aikoinaan Naurunappulassa.

Maksapasteijaa

Kuningas kusi kurkkupurkkiin, syytä ei tiedetä, vaikkei kuningasta
muutoinkaan täysijärkisenä pidetä. Kun olisi edes roiskinut pikkelsiin, siitä kun
vähemmän pidettiin tai oikeammin ei sitäkään. Ja toisaalla isän oli päästävä
kauppaan ja lapset otettava mukaan, lähdettiin. Matkalla oli hiekkakentälle
nostettu tivoli, sinne oli pakko päästä. “Kauppaan ehtii, tivoliin”, lapset itki.
Kun nuorallatanssija tippuu niskoilleen, voi jälleen todeta reissun menneen
perseelleen. Lohdutukseksi lapsille hattaraa, vaan viima viuh vittupää
pyyhkäisee makean lasten lapasista ja paahtosokeri ottaa sivumaukseen
hiekkapihaa, hattarakojua suljettiin. Kauppaan, nyt lapset, kauppaan, itkee isä
ja takakonttiin vastahakoisia painaa, KAUPPAAN! Päästään viimein pihaan,
vaan kuinka ollakkaan, myymälä ehdittiin jo sulkemaan. Isä hajoaa sirpaleina
marketin parkkipaikalle, isä tahtoi vain SAATANA MAKSAPASTEIJAA!
Vaan kuinka voi kuningas ja kuinka voi kansa? Entäpä kurkkupurkit täynnä
kusta? Kusista kurkkua ja hiekkaista hattaraa, taivas satoi hopearahoja ja
SAATANA MAKSAPASTEIJAA!


Kulttuuripullaa

Aleksis-kiviä leivottiin taikinan sisään, kulttuuripullaa. Sitä seurapiirieissä
tarjoillaan, repii kurkkua, mutta ulospäin nautitaan, sillä mielummin lähtee
sisäisten verenvuotojen vuoksi kuin moukan mainettaan. Minä taasen taidan
ampua itseni kiertoradalle suorittamaan myötähäpeäkuolemaa, Laika rakas pian
seuraa saat. Ja täältä korkeuksistahan se selviää, mikä saa miehet ja koirat
lähtemään, kun paskavaippaan turhamaiset pakataan, vain Lassie suostuu kotiin
palaamaan.


Benjamin Leivakast saapui kaupunkiin

Saapuipa päivänä eräänä tuo kulkija kaupunkiimme ja majoittui motelliin.
“Benjamin Leivakast” kertoi hän nimekseen kun huonetta varattiin. Benjamin
kävi huoneeseensa ja laski laukkunsa pöydälle. Benjamin oli kaunopuheinen ja
tyylipukeinen, konstiton ja hyväluontoinen ihminen. Mies tarvitsisi raitista
ilmaa, joten hän lähti kävelylle. Oli sunnuntai, vaikean viikon, luojan kiitos,
viimeinen päivä. Benjamin kävi kioskilla ostamassa tupakkaa ja latasi
piippunsa saman tien. Iltapäivälehden etusivu osui silmään synkällä
otsikollaan. Hän osti siis vielä lehden ja palasi motellille. Kioskin omistaja
mietti, olisiko hänen pitänyt supistaa valikoimaansa tupakkaan ja
sanomalehtiin, ne kun olivat selvästi suosituimmat myyntiartikkelit.
Benjamin jäi motellin aulabaariin juomaan kahvin ja lukemaan sanomalehteä.
Kaupungissa oli vasta kuollut niin kutsutun “häpeähovin” hovimestari, sisäisiin
verenvuotoihin. Tapausta tutkittiin murhana, mutta varmoja todisteita ei ollut
niin syyllisestä kuin motiivistakaan. Benjamin Leivakast oli enimmistä paheista
vapaa, mutta uteliaisuus vei miestä, vaikka se nyt on ihmisluonnolle toki
muutoinkin ominaista. Benjamin kysyi motellin omistajalta tapauksesta, mutta
omistaja ei ollut juuri sen viisaampi. Sen verran tiesi kertoa, ettei James
Happaman hautajaiset olleet ainoat, mitä täällä on viimeaikoina vietetty, mikä
lie vie väkeä kirkon multiin.
Benjamin lähti seuraavana aamuna tekemään kierrosta kaupungille ja hänelle
selvisikin yhtä jos toista, kuten se, ettei hän ollut uteliaisuutensa kanssa yksin.
Benjamin nousi yläkertaan huoneeseensa ja kirjoitti ylös kaiken kuulemansa ja
laati niiden pohjalta päätelmät, jotta kansa saisi kuulla totuuden, mitä niin
kovin muun ohella janosivat.


Varispari

“Jopas jotakin!”, “Kas...” ja muut kovin samansävyiset toteamukset täyttivät
toripihaa rahvaan katsellessa tuon arvoluokituksissaan perin yksimuotoisen
maan arvostetun, joskin vähemmistöissä myös arvostellun hallitsian
saapumista. Kirkon räystäillä piteli päivää kaksi varista. Nämä kaverukset eivät
olleet minään tämän kultaan puetun pröystäilijän liioitellusta ja mahtailevasta
tulosta, sillä olihan niitä jo nähty, olihan niitä. Siellä ne nauroivat vain: “Katso
tuota herraskaista, kuinka niin ylenkatsoo yleisöään, vaan kuka katselee häntä?
Me, kaksi vastatuulen kyntäjää, me katsomme ja monin verroin
korkeammalta!”. Ja niin nauru maittoi että nokat meinasi kipeiksi käydä, vaan
alhaalla oltiin kuin ei huommattaisikaan näitä kahta sulkasatoa. Jalosukuinen
hienohelma nosti nenäänsä, vaan ei katsettaan, ja heilaututti viittaansa reisien
eteen loukkaantuneena, vaikka välinpitämättömyydesi yritti sitä pukea.
Varikset jatkoivat raakkumistaan, kerrankin kun saivat arvoistaan naurettavaa
naurettavassa arvossaan. “Yksinäisyyttäsikö lähdit kansaa tapaamaan?”, sai
toinen räkätykseltään kysyttyä, kun toinen jo veisteli “Vai joko taas
apteekkarin pakeille täytyy joutua?”. Varis tiesi mistä puhui, kansa ei. Myös
apteekkari olisi osannut valaista asiaa, mutta juuri siksi kruunupää
vaivautuikin henkilökohtaisesti tapaamaan hyvän olon lähettilästä, ettei asia
leviäisi. Vaan jos siivekkäät vääräleuvat tiesivät vaietuista vaivoista, niin mikä
estäisi heitä laulamasta totuutta kaiken kansan korviin? Jotenka siis laitettiin
hovin etevimmät jousimiehet asialle vähentämään kahden raakkujan
naurunaiheita. Kirkon kattoa saatiinkin pian kevennettyä, mutta kun juhlakaluja
haettiin hautajaisiin, saatiin huomata, etteivät ne mitään variksia olleetkaan.
Niin menivät hautapaikat harakoille ja lääkkeet väärään kurkkuun. Kansa tiesi
nyt, että rakas kuningas oli pimittänyt heiltä tietoa, eikä se ole valtaapitävälle
sopivaa toimintaa. “Samaan kuoppaan vaan” huudettiin joukon keskeltä, eikä
kenelläkään ollut mitään sitä vastaan. Niin haudattiin kuningas kaksi harakkaa
rinnan päällä ja pappi lausui haudankaivajan lapioidessa, että “nämä kaksi
synninsäkkiä painakoot rintaasi lopun ikuisuuden, se olkoot sinun palkkasi.”
Sellaiset oli tämän kuninkaan hautajaiset, vaikka olihan niitä jo nähty, olihan
niitä.


Häpeähovi

Ilmapiiri oli herttaisen hienomielinen, jopa kevyehkö, etten sanoisi.
Shampanjaa nautittiin sormenpaksuisista pikareista, rohkeimmat jopa toista
lasillista mielen virittyessä huikentelevaiseksi, mutta toki arvonsa säilyttäen. Ja
saahan sitä hieman iloitellakkin, tottakai, kerrankos sitä. Juhlat kävivät iltaa
kohden ja shampanjaa oli mennyt jo kokonaista kolme pulloa, voi hyvänen aika
sentään. Vieraat äityivät lähes vallattomaksi, jopa itse Kersantti Kyrpäotsa
kertoi vitsin! Oli aika sulkea verhoja. Mitä rahvaskin heistä ajattelisi, jos nyt
näkisivät.
Tunnit kuluivat, pirskeet jatkuivat ja kuplajuoman ylettömään kulutukseen
tottumattomat päät kävivät, kehtaanko sanoakkaan, irstaiksi. Juomina nautittiin
jo keskiluokan viinejä, oi kuinka banaalia. Kersantti Kyrpäotsa oli jo hukannut
housutkin ja olisi etsittäessä löytynyt verhojen takaa puristelemassa Rouva
Kurttuperseen povea. Samaa riettauden reseptiä haettiin muuallakin salissa,
säädyttömyydessään esihelvetin tasoa.
Aamu sarastaisi pian, mutta arvon vieraat sen kuin villiintyivät entisestään,
eivätkä orgiat ottaneet loppuakseen, etiketti repeili kauttaaltaan. Vaan kuten
aina, myös tämä kaiken arvokkuuden tärvellyt tapahtuma saatiin lopulta
päätökseen.
Iltapäivään heränneen Kersantti Kyrpäotsan arvo oli noin viisikymppiä, tuon
“l'urine cher”-pullon pantin verran, minkä hän löysi peräaukostaan, suopeasti
vain kaulaa myöten työnnettynä. Vierasväkeä riitti aulaa myöten, harvan vielä
retkottaessa portaissa, kaiteilla ja kaiteen yli kallistuneina kukkaruukuissa.
Hiljainen oli kuluva ilta, ulko-ovi kävi sitä mukaa kun heräiltiin ja saatiin
puettua. Hovimiehen virkaa toimittava James Hapan toivotti nöyrimmin arvon
vieraat tervetulleiksi uudelleen.


Saatanasta

“Ei tietenkään käy, se on saatanasta” sanoi äiti tyttärelleen Liisalle laittaessaan
häntä nukkumaan. Ja Liisa ymmärsi, sillä ymmärtämättömyys oli niin ikään
saatanasta ja synnin tekijä palkitaan helvetillä. “Mutta äiti, miksi jumala on niin
julma ja ankara?” kysyi Liisa saatanasyntyistä typeryyttään, johon saikin
oikeutetun tylyn vastauksen; “Herra on oikeudenmukainen, ei julma. Ja nyt
sinä pikku lutka menet isän kanssa komeroon rukoilemaan anteeksiantoa, sillä
muuten olet lunastanut itsellesi paikan helvetin pimeimmästä nurkasta.” “Mutta
se tekee niin kipeää.”, nyyhkytti Liisa ja olisi jäänyt mielummin sänkyynsä
nukkumaan. “Lupaan, että jollet mene, kuin olisit jo, niin tekee vielä
kipeämpää.” päätti äiti ja raahasi Liisan komeroon, missä isä jo odottikin kädet
syyhyten vesperin aloittamista. “Isä meidän” saapuessa aameneen vallitsi
rivitalon päätyasunnossa raukeus. Komerosta kuului tunkkainen raskas
hengitys ja vaimea nyyhkytys. Äiti istui ikkunan luona, katsoi kaukaisuuteen
lasittunein silmin ja hymy kasvoillaan heijasi itseään kevyesti edestakaisin.
“Totta kai se käy”, vastasi äiti itselleen.

Happamalle hapanta

Harrastelinko sitten rakkaudesta lajiin, lajina rakkaus,
vaiko silkkaa isäntäväen aikapuolisuutta, mutta yhtä
kaikki voimakkaasta tunnesiteestä talonväkeen. Syistä
riippumatta annoin itseni käydä lankeeman kartanon
rouvaan, olkoonkin että hänestäkin oli aika jättänyt jo
sen mitä horsma versoo metrin mittaa mullan pinnasta.
En minä irstaan mieltä käynyt mökin mammaa
makaamaan, vaan tilaisuuden tehdessä varkaan,
työstäessäni leskimiehestä lahon aisan kannattajaa.

Vanhemmat polvet muistaa Markus Kajon muun muassa ohjelmista Kettunen ja Naurun paikka. Meistä nuoremmat eivät välttämättä ole tähän herrasmieheen sitten välttämättä törmänneetkään, mutta yhtälailla kaikille suosittelen hänen podcastia Spotifyssa:
https://open.spotify.com/show/3vhAiR7zPADnKO1lC7T11R?si=a5ee5dd820044d1b

Kajon tuotantoon koskaan kajonneet tietävät ja tuntevat hänet absurdista mutta maanläheisestä kerronnastaan, jota myös tässä Peruna-podcastissa hän tavanomaiseen tapaansa edustaa, ja en voi kuin lämpimästi suositella kuunneltavaksi. Sanomattakin selvää, että tämä ei ole mikään mainos tai millään muotoa rahoitettu ilmoitus, vaan ihan vain puhdasta fanitusta, ja jahka olette itse tuotantoa kuulleet ja hyväksi havainneet, niin tyrkyttäkää tätä toki myös lähimmäisillenne.

Kolme ajatusta mielestänne nyt, yhteen lauseeseen tiivistettynä, vain erityisen painokkaasta syystä venytettynä, mutta kunnioittakaa alkuperäistä rajoistusta. Eli kolme ajankohtaisinta ajatusta mielessänne tällä hetkellä?

Kolme ajatusta mielestänne nyt, yhteen lauseeseen tiivistettynä, vain erityisen painokkaasta syystä venytettynä, mutta kunnioittakaa alkuperäistä rajoistusta. Eli kolme ajankohtaisinta ajatusta mielessänne tällä hetkellä?

Toverukset kävivät vihkasti noutamassa lähimarketin tarjouslaarista tarvitsemansa, poistuessaan jokaisella kädet täynnä illanviettotarpeita. Eivätpä pojat vielä tullessaan tienneet, kuinka pienestä asiat saavat alkunsa.

Pääsivät asunnolle, korkkasivat juomansa, ja ryhtyivät haastamaan, jotta Kimbleäkö tässä pitäisi pikkupanoksin? Toinen, nössömpi, heistä vastasi, että hänen henkilökohtainen taloutensa antaisi tähän maailman aikaan varsin kiperästi periksi, ja näin ollen tulisi hänen harkita vähäisen likviditeettinsä sijoituskohteita seikkaperäisemmin. Tähän hänen hyvä ystävänsä tokaisi paperiseinäkerrostalon olohuoneessa kuolemattomaksi käyvän lausahduksen; “Oletko mies vai Mikki Hiiri?”. Sattuipa vahinko käymään, kuinka oli naapurin suupaltti ukko puhelimessa, tokaistuksen toisella korvalla kuulleessaan. Huvittuipa hän heitosta niin, että puhelimessa kertoi vastaanottopäälle juuri kuulemansa. “Mies vai Mikki Hiiri?”, tiedusteli naapurinukon puhelinvieras kuultuaan epäuskoisena, ollessaan koskaan kuullut mitään yhtä hulvatonta. Saatuaan puhelun päätettyä ja ilonkyyneleitä pyyhkiessään pois silmistään, kääntyi hän perheensä puoleen: “Ette usko mitä juuri kuulin; hänen naapurinsa oli kysynyt ystävältään, josko hän on mies vai Mikki Hiiri!” -Koko perhe räjähti nauramaan, mitään näin hauskaa he eivät olisi itse osanneet koskaan kuvitellakaan, se oli kertakaikkiaan hilpeintä mitä kukaan heistä oli elässään kuullut, ja naapuruston juoruliisanakin hyvin tunnettu vaimonsa oli jo soittelemassa naapureidensa ovikelloja, jakaen tätä tuoretta letkautusta. Kuten tiedettyä, pian joka ompeluseurassa menivät tikkaukset pieleen marttojen nauraessa itseään tärviölle.

Juonto kiiri, ja seuraavaksi kaupungilla ei muusta naurettukaan, kuin tästä loistavasta huumorinkukasta. Velkoja annettiin anteeksi ja vihoja purettiin. Ennen niin onnettomat perheet tanssivat kaduilla ja loistivat vitsin valaisemina. Onni valtasi katuja ja naapurustoja. Ei aikaakaan, kun jo kaupungin pormestarikin sai ilokseen kuulla tästä hauskutuksesta. Niinpä kaupungin johto päätti järjestää tilaisuuden asian puolesta. Pormestari heilui räkättäen isojen saksiensa kanssa, yrittäessään pitää avajaisia uuteen orpokotiin, joka perustettiin kaupungin vähistä varoista tuomaan iloa kaikkein vähäosaisimmillekin, jotta he voisivat perustarpeiden tyydytykseltään nauttia tästä rikkiriemuisesta iloittelusta.

Ei aikaakaan, kun vitsi oli kiertänyt jo suusta suuhun ympäri maan, siten, että itse presidenttikin jo osallistui karkeloihin. Vitsiniekat kutsuttiin linnanjuhliin kunniavieraina, ja presidentti julisti kertomapäivän juhlapyhäksi. Päivä nimettiin ystävysten mukaan, ja kaikki riemuitsivat päätöstä onnenkyyneleet silmissään.

Tapahtuma nautti maailmanlaajuista suosiota, ja suuret mediat käänsivät vitsiä kansalaisilleen tyrskähdellen ja vatsoistaan kourien. Kansat ulvoivat kuin vailla huomista tälle huumorin kiteymälle. Kuinka kukaan osasikaan kertoa mitään näin tyydyttymättömän ilon tuovaa, ei kukaan saanut nokkeluudesta kyllikseen. Kehitysmaiden riisitautiset lapset saivat kerrankin kyllikseen, todeten “Yht’äkkiä, en olekaan enää nälkäinen” ilo pienillä kasvoillaan. Tanssi ja laulu täytti savikylät kuin ei koskaan ennen. Kylien johtajat yhdessä tuumin päättäen: “Eiköhän aleta vihdoin rakentaa jotain”. Rahalla rakennetut instituutiot myönsivät pyrskien paikkansa ja tutkijaryhmät löysivät hörsyvästi hihitellen motivaationsa; “eiköhän nyt ole jo aika päästä eroon tästä perkeleen syövästä”; vain viikkoa myöhemmin myös AIDSin ollessa parannetun.

Maailma julisti yhteisen rauhan ja ydinkärkiä purettiin hörähdellen. Kalojen kikatus nosti muovijätteen meristä ja kerättiin kierrätykseen. Vaikeasta lapsuudesta tehtiin laitonta, vaikkakin moinen oli letkautuksen myötä jo itsessään mahdoton ilmiö. Maata kohti lentävä asteroidi menetti kurssinsa naurun aiheuttamasta paineesta ilmakehään.

Jatkotarina alkuperäiselle Aravatalo preerialla-kertomukselle käsitellen tutun naapuruston uusia edesottamuksia.

Aravatalo preerialla - Syitä ja seurauksia

Laskeuman kuivattama laatu ruokki työtöntä tupakannälkää rätisten vaimeasti talojen välisessä katveessa. Hampaattomat ikenet tiristivät viimeisiä pisaroitaan voimakkaan imun alla, kuivuen pikimmiten ylikäytettyyn savukkeensuodattimeen. Värmeensä oli seiloreiden eksoottisilla taudeilla parkittu haperoksi kuin vastapäisen Saluunankulman kämppien keltaiset tapetit. Se oli hapan ja sitkeä kuin suvun juureen tehty limppu. Minä minä olisin itseäni enää pitänyt, jos olisin tuohon loveen langennut; hänellä ei ollut antaa enää kuin kokemus, päätteli Pillusilmä-Pat ruokkiessaan kauhtunutta porttoa pienellä rahalla kuin hevonpaskapuiston sorsia.

Reservaatin reunalle raahattu lautapuoli puistonpenkki palveli heidän kalpeita perseitä iltapäivän utuisessa lumossa, kun Tex Möller ravasi katkonaisesti paikalle kapeat kätensä kolmantena ja neljäntenä jalkana. “Pillusilmä-Pat”, huohotti Tex heittäytyen katolleen penkin eteen kolikoiden päälle, “Pillusilmä-Pat, kuule”. Nahkaiset luomet nousivat vaivoin, antaen ymmärtää, että Texin läsnäolo oli huomioitu. Pillusilmä-Pat ruksautti povestaan vieraskielisen tisleen, voidellen kielensä huolellisesti ennen kuin ojensi pullon Lyydialle, tietäen lopun katoavan kuin kuiviin ikeniin. Ilma kiersi Lyydian suupielistä kuin lapsuudenkotinsa nurkista marraspakkasilla. Möller sopersi vaikeana: “Liikanimi-Lex otti lohkareen syliin montuilla, se haastaa siellä hurmetta”. Liikanimi-Lex oli tehnyt varmistuksia täkäläisten direktiivien täyttymisen suhteen yksityishenkilön hallusta löytyneen dynamiitin suhteen, Coltin itsensä kanssa, Coltin itsensä ehdottamana. Aroma oli asettanut itse paketoimassa räjähteen keskikokoisen kiven alle, sytyttäen sen vallin takaa nakkaamalla kytevällä tumpillaan. Murikan tilaa oli tullut paikkaamaan miehen maattava monttu, kun taas lohkare itsessään oli hypännyt Liikanimi-Lexin oikeamielisille käsivarsille.

Pillusilmä-Pat otti leukansa mittaisia loikkia asunnolleen, soittaen ambulanssin montuille, mutta painottaen, ettei asialla ollut kiire, vaan kiireisimmät olisi hoidettava ensin. Hän tiesi, ettei Liikanimi-Lex olisi antanut hänelle anteeksi, jos häntä olisi tultu auttamaan ennen muita, sellainen oli hänen oikeudentajunsa. Pillusilmä-Pat ja Tex Möller juoksivat kahta jalkaparia montuille selvittämään tilannetta. Liikanimi-Lex makasi hiekkakinoksen ja lohkareen välissä miehekkäästi veri suupielestä noristen. Liikanimi-Lexin katseessa näki lähestyvän valon hänen aloittaessaan kerrotansa. Möller vaikuttui Lexin kyvystä kertoa menneitä niin elävästi, että olisi voinut kuvitella itse olleensa paikalla. Viimein hän havahtui Pillusilmä-Patin ärähdykseen tulla tuomaan vipuvartta murikan siirtämiseen, Liikanimi-Lexin koristessa seikkaperäisesti kuinka tapahtumat olivat hetkeä ennen edenneet Coltin ja Texin kanssa montuilla. Ambulanssi ja Koistisen maansiirto osakeyhtiö saapuivat kahta toppaa ja kolmea tuntia myöhemmin päivän antaessa enää hiekkakumpujen kärjille. Epäiltiin, josko oli jo tullut Liikanimi-Lexin itsensä aika viimeiselle tuomiolle. Liikanimi-Lexiä kuitenkin ohjasi suuremmat voimat, sillä Aroman jäädessä taloyhtiön laiminlyödyn ilmanvaihtokoneiston alle pihan parkkipaikalla, hän tunsi olonsa kohentuneen jo merkittävästi.

Raamatun kertomuksia yksinkertaisille mielille

Jumala on kyllästynyt olemattoman mittaiseen olemattomuuteen, ja päättää kaikkivoipaisuudessaan luoda kaikkeuden. Ensimmäisenä hän luo päivän, jotta näkisi tehdä jotain. Sen jälkeen hän luo yön, jotta päivä voisi vaihtua. “Ei helvetti tämä alkaa käydä heti alkuunsa hankalaksi, kaikkea sitä joutuukin ottamaan huomioon”. “Ai niin, helvetti”. Jumala luo helvetin auringon kilosta, sytyttäen sen kuin Rovaniemen. “Tulipa siitä saatanan ruma”. “Ai niin, Saatana”. Jumala luo Saatanan päivystämään helvettiä. “Ei hitto mikä perseenreikä siitä tulikaan”. “Ai niin, perseenreikä”. Jumala luo perseenreiän yön sydämestä. Mutta mihin tämän perseenreijän nyt laittaa?”. Jumala luo eläimet pitämään perseenreikiä. Mutta nyt eläimet uppoisivat hörpätessään vettä perseenreikiensä kautta, joten on luotava maa. “Ai niin, ja vesi, johon eläimet voivat hukkua”. “Yksi vitun sirkus tämä, ei meinaa mielenkiinto enää riittää. Niin ja jonkun pitäisi joutua vielä sitten helvettiinkin”. “No luodaan vielä yksi eläin, joka joutuu sinne jos rikkoo sääntöjä, nakuttelen ne joskus johonkin kivitauluun jonkun löydettäväksi”. “Joo nyt vittu lomalle, mulle riitti, nämä syntiset voivat katsoa sitten näiden muiden eläinten perään, etteivät huku”.

Ihminen alkaa liiankin kirjaimellisesti katsella muiden eläinten perään. No mitä vittua tässä nyt pitäis? Jumala kieltää vahingossa homouden ja kivittää Sipoon.

No erään kerran oli sitten kolme miestä, jotka kuvittelivat olevansa niin nokkelia, että “lähetääs seuraamaan tuota tähteä, joka on sammunut jo tyyliin kolme miljardia vuotta sitten, ja katsotaan mihin päädytään”. Tie vei jonkun ladon luo, johon he astuivat kuin porttolaan. Vastaanottokaan ei paljoa poikennut; vastassa oli nainen hajareisin ja pari tyyppiä siinä mukana. Keinohedelmöitetty Maria tervehti tulijoita reppu levällään. Jeesus syntyi alle vuoden ikäisenä ja pahaksi onnekseen jouluna, minkä vuoksi syntymäpäivä- ja joululahjat yhdistettiin. Viisaat miehet toivat lohdutuksena paketit mieheen.

Jeesuksen isä oli puuseppä, mutta tapojen vastaisesti ammatti ei periytynyt Jeesuksen käytyä työkkärin taikurikurssin Savonlinnan taidelinjan hänen hakemuksesna hyljättyään. Isä piti häntä velttona hippinä, joka ei tehnyt muuta kuin silmänkääntötemppuja ja kiljua. Tähän Jeesus vastasi tyypilliseen tapaan puhuen vertauksin: “Sä et voi määräillä mua, sä et oo mun oikee isä”. Jeesus laittoi jälleen uutta satsia porisemaan ja satuili kyläläisille, jotka alkoivat olla jo varsin vittuuntuneita hänen todellisuudesta vieraantuineille tarinoille, mutta hänen ryyppyremminsä piti hänen puoliansa ja yllyttäen ylistivät hänen nokkeluuttaan, olkoonkin sitten ilmaisen kiljun ollessa osallinen moiseen puolueellisuuteen.

Ja kerrankin kun olivat sitten jälleen ravintolassa elostelemassa suurin elkein aina laskuun asti, julisti Jeesus seuraavaa: “Juudas, Juudas hei, sulla oli se joku alekoodi se joku kuponki tähän että saadaan tää alennus?”. Mutta kas, oli Juudas kaupannut koodin juutalaisille ja siihen mennessä oli jo käytettykin. “Vittu mä arvasin, mä vittu niin tiesin että Juudas pettää jälleen, nää hommat kusee aina Juudakseen” melskasi Jeesus heilutellen varomattomasti käsiään, monistaen pöydän täyteen leipää. “Eivitujesus, iav viusti ‘eipää” riemuitsi Simeon enää vain toinen silmänsä auki aina joukon juopuneimpana. “Lähetääs vittuun tästä keilahallista” opasti Jeesus joukkonsa ulos ravintolasta. “Käydääs tossa puistossa, voisin heittää kepillisen ja sitten jos vinettoo” - Jeesus puhui sanoilla joita hänen seuraajansa ymmärsivät. Jeesus kuivasi heppinsä kärjen kaapunsa helmaan kömpiessään puskasta muiden luo nurmelle selvittäen: “Kattokaas mitä ne opettaa meille yheksällä eurolla päivässä”. “TSÄDÄÄM!” kiekaisi Jeesus heilauttaen kaapunsa hihat suoriksi, livauttaen kolmevarttiset kumpaankin kämmeneen kyynärvasistaan. Tuttu ruks kertaa kaks rikkoi puutarhan yöllistä rauhaa Jeesuksen valottaessa Egyptiin suunnittelemaansa pyramidihuijausta. Aamuun mennessä kaikki olivat sammuneet ja Jeesus pidätetty virtsaamisesta julkisella paikalla. Väki oli saanut siinä määrin kyllikseen Jeesuksen perseilystä, että hänet päätettiin naulata isänsä veistämään pihakoristeeseen.

Jeesus houri ristiltään tuttuja tarinoita: “Faija hei, laita uuni lämpeen, oon ihan just kotona”. Aikansa riiputtuaan hän kyllästyi jo itsekin omiin juttuihinsa ja ehti viimeiseksi huokaista “ei vittu faija no nykkö sitten hylkäsit?” Jeesus kuoli typerä ilme kasvoillaan. Kuolema sai Jeesuksen pippelin jäykistymään. Eipä ainut vittu lentänyt sinä päivänä kylänväen keskuudessa. Mutta koska työkkärille ei kuolema ollut riittävä peruste poissaololle, heräsi Jeesus kuolleista. Vietettyään viikonlopun kiven sisässä katosi hän lopultakin maisemista.

Portaissa kulkemisen vaikeuden ymmärtää vasta kun siitä tulee vaikeaa. Ongelma se on aina ollut kaikille, mutta suurin osa on oppinut ratkaisemaan ongelman niin hyvin, että sitä ei tule edes miettineeksi. Elämä on yhdeltä katsantakannaltaan aina ongelmanratkaisua. Kutsumme ongelmiksi ongelmia, joita emme ole oppineet ratkaisemaan siten, ettei tietoista väliintuloa tarvita. Ongelmia on jokaisella, kuten oli eräillä. Hitler halusi vain kesäisen Espoolaisen rivitalotaajaman idyllin. Hän pyrki taloyhtiön hallituksessa uudelleenmäärittämään alueen lähiöksi, mutta koki suurta vastustusta muilta hallituksen jäseniltä, perusteluina olleen suomalaisen lähiön määritelmän taipumattomuuden kyseiseen alueeseen, olkoonkin että Raimo piti kioskiaan urheilukaukalon pielessä ja Mira parturia kotonaan. Hän lähti lopulta modernia tietä, kuollen kellariinsa luulotautiinsa, kuten historia ja naapurinsa tietää kertoa.

Toisaalla kuoripoika aivastaa istumista, en arvaa liekkö hellää persettä vaiko hyvistä tavoistaan, ongelma kuitenkin. Hän piti väestä, joista ei olisi tullut hänen asemassaan pitää. Hän opetti salaa orjasuvun jälkeläistä lukemaan iltaisin sivukirkossa jämäkynttilöiden valossa. Keskenään vitsailivat hänen olevan lukenut mies, vaikkei viralliseen opetukseen koskaan päässytkään osallistumaan. Nautittuaan kiertolaisluottamusta aikansa päätti herra vaaleassa puvussaan ja tummassa nahkassaan pyrkiä yhteiskunnalistamaan hahmonsa. Sanomistahan siitä tuli, solidaarisuus toimii vain puolin ja toisin, ei puolin tai toisin.

Yhteiskuntamme tarjoaman edun myötä harjoittaa ja hallita vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla Marjaana käytti osan omastaan vetämällä käteen ja laukeamalla, johon ei miehensä kanssa kyennyt. Tänä maailman aikana kutsumme tätä feminismiksi, mutta tilanteen ollessa toisinpäin se olisi sovinismia. Marjaana saattoi, tai saattoi olla olematta välillisesti osallinen Hitlerin kuolemaan. Hän ei puoluekantansa puolesta vastustanut naapuriaan, mutta piha-aita aiheutti hänessä vallatonta närästystä. Ei ainoastaan hänen velttokullinen miehensä, tai neekerin kanssa kaveerava poikansa, mutta että vielä ylikasvanut pensasaita; siinä jos missä oli koettelemusta yhdelle.

Saapuipa poika päivänä eräänä kotiin, tuoden uutisia tullessaan. Kirkkoisä oli kokenut hankaluuksia portaiden kulkemisessa, voiden olla, että hänellä oli, tai oli olematta tekemistä asian kanssa. Ystäväänsä syytettiin asiasta, kuten oli ajan tapa. Se ei käynyt päinsä, ei lainkaan, tuumi poika harkitsematta. Joten poika myönsi, äiti vastusti. Ilman tunnustusta joku olisi joutunut hirteen, tunnustuksen myötä tilanne oli vahinko ja syytteet mitätöitiin. Kirkkoisä haudattiin Hitlerin viereen, kahvit tarjoiltiin totta kai törsäilevän seurakunnan puolesta.

Mahdollinen murhaajaperhe eli ja voi hyvin. Pojan ystävä pääsi lopulta opintoihin ja päätyi ensimmäisenä erivärisenä virkamiestehtäviin, ollen jälleen vihattu, mutta tällä kertaa ansioidensa, ei ominaisuuksiensa puolesta. Velttokullinen mies löysi ratkaisun ongelmaansa naapurin paidattomana autoaan pesevän, hikikarpaloiden vatsalihaksia pitkin valuvien, sängeksi pääseen, aina niin ystävällisen miehen makuuhuoneesta, josta vaimo ei saanut tietää mitään, vaan vietti mahdollisetettua vapaa-aikaansa masturboiden miettiessään häntä.

Mikä kaunis maailma, ikuista ongelmanratkaisua, mikä kaunis maailma.

Janne oli tyypillinen sopusuhtaisessa asunnossaan vuokralla asuva, naapureitaan nussiva, elämää ja kuolemaa pelkäävä, kulttuurin tunteva mutta ei juurikaan sitä nauttiva varhain kaljuuntuva silmälasipäinen mies. Kuunnellessaan enonsa kuolinpesästään viemillään stereoilla suosikkiyhtyettään Zen Cafea onnistui samaistumaan sanoituksiin, uskoen biisien kertovan hänen kaltaisestaan elämästä, vaikka todellisuudessa elikin sanoituksia itse todeksi. Jos paikallisen kuppilan “päiväkerho” tarjosikin oluitaan valoisaan aikaan sopivalla alennuksella, oli Janne paikalla. Janne kävi kerran viikossa äidillensä kaupassa ja söi samalla niitä samoja ruokia mitä lapsuudessaan. Äiti tiesi että Janne pärjää, eikä tarvitsisi kysellä tyhmiä, mikä sointui hyvin yleisen harmonian säilyttämisen kanssa, ja oli syynä miksi Janne viikoittain vielä hänelle kaupassa kävikin.

Naapurista kuului riitelyn ääniä. Romanipariskunta oli muuttanut siihen kolme kuukautta sitten. Edelliset naapurit olivat riidelleet harva se päivä, joten Janne oli jo tottunut moiseen, eikä voinut kuin olla tyytyväinen näinkin pitkästä rauhallisesta hiljaisuudesta. “Älkäämme surko että se päättyi, iloitkaamme kuinka kauan se kesti”, oli oppi jonka hän oli oppinut elämäntapa-ystävältään, ja jota pyrki nyt toteuttamaan parhaalla osaamisellaan. Riidalle ei rittänyt enää ahdas kolmio, vaan se äityi ottamaan tilaa rappukäytävän puolelta, mikä päättyi toisen osakkaan kaatuessa kännipäissään rappuun. Enää tämä elämänoppi ei pätenytkään niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Oli sovellettava toista, isoisältään oppimaansa: “Menkööt, minkään väärteistä oltaisiin kyllä pidetty kiinni”. Virkavalta siivosi tilanteen virkavaltavoimallansa ja tilanne seesteytyi. Liiankin kanssa, pohti Janne maatessaan olohuoneen sängyllä adrealiinitasojen laskeutuessa, jo heti selivitymispöhinöissään etsiessään seuraavaa toiminnan kohdetta. Naista.

Mikään ei tee olosta niin miehekästä kuin ajaa partansa partaveitsellä, pukeutua tilannetta paremmin, ja otettuaan pari rommikolaa pohjalle. Kaverinsa aikaisempi tekstiviestitse esitetty kutsu oli viimein löytänyt sen Jannen, jolle se oli osoitettu, eikä keskustan laidalta hyvällä säällä edes kävelisi kauan.

Janne otti rehvakkaampia askelia kuin tavallisesti askellessaan, hänellä oli pari karaoke-biisiä, jotka hän osaisi paremmin kuin kukaan, hänen karkaava orastava kaljunsa oli enää osa hänen karismaansa, hänen rillinsä antoivat akateemisuutta jota hänellä ei ollut varaa lunastaa, mutta joka tulisi olemaan vetoava piirre. Janne tiesi mitä halusi, ja tiesi, että tulisi saamaan haluamansa. Hän tarttui baarin ulko-oven kahvaan sillä varmuudella, kuin osaisi kertoa jokaisen yksityiskohdan vedettävien ovien avaamisesta ensimmäiselle kysyjälle. Elämäntapa-ystävä heilautti tervehdykseksi kättänsä, puupampuloittensa napistessa tukassaan toisiaan vasten. Janne ottaisi yhden hänelle myös, varaton kun tervehtiä olisi kuitenkin.

Mitä on saniteettitilataide?

“Saniteettitilataide on kuvataiteen muoto, jonka harjoittaminen tapahtuu julkisten käymälöiden koppien sisäseiniin. Saniteettitilataide on etenkin nuorison keskuudessa suosittu ilmaisukeino, jolla on vahvat perinteet ja ilmiönä selvästi kysyntää. Taiteilijat työskentelevät usein yksin, vaikka teokset itsessään voivat olla myös vuorovaikutteisia, usein esimerkiksi lyhyitä lauseita, joita työstää vuorollaan kaksi tai jopa useampi henkilö. Tällaisenaan tämä taiteen muoto tuo ehkä parhaiten luovuutensa esille. Saniteettitilataiteen arvostus on kuitenkin todella heikko, kuten myös taiteilijoiden itsensäkin, minkä vuoksi tätä harjoitetaankin pääsääntöisesti anonyymina tai nimimerkein.”


Mitä saniteettitilataideteos kertoo tekijästään?

Ilmaisukeinona tämä ei ehkä ole niin henkilökohtainen ja itsestään antava, kuin ehkä joku muu ilmaisumuoto, mikä johtuu paljon myös perinteiden kunnioituksesta, mikä näkyy toistuvissa, polvelta toiselle siirtyvissä aiheissa. Uudistuminen on hidasta, eikä ikonisimmista symboleista luultavasti luovutakaan koskaan. Teosten luonnetta määritteleviä ominaisuuksia ovat ajattomuus ja perinteitä kunnioittavat aiheet. Kestosuosikkeina on säilynyt muun muassa kirkkovene, mikä symboloi erityisesti nuorten taiteilijoiden voimakasta seksuaalisuutta ja luontaista viettiä suvun jatkamiseen. Toinen paikkansa säilyttänyt aihe on swastika, jolla viitataan kansallissosialismiin ja silloiseen Saksan valtakuntaan, vaikkakin tämä merkitys on sittemmin hämärtynyt, eikä tekijä monesti tunne teoksensa taustoja. Hakaristi on monesti enemmänkin nimenomaan aikaansa hakeva perintö, eikä niinkään aatetta julistava työ

Toinen haara vessatöherrysten saralla ovat erilaiset tekstit, usein sana tai lyhyt lause. Tässä joudutaan nykyisin jo poistumaan aiempaa enemmän mukavuusalueelta, sillä vanhat heitot, kuten esimerkiksi monelle rakas lausahdus “HOMO!” on alkanut menettää merkitystään, kun teoksilla kuitenkin pyritään jossain määrin myös herättämään tunteita yleisössä.

“HOMO!” on enemmänkin aikansa kuva, eikä se enää nykyään puhuttele samalla tavalla, vaikka sitä näkeekin vielä toisinaan, kuitenkin sen kertoessa lähinnä rohkeuden ja luovuuden puutteesta. Tänä päivänä tekijöiltä kuitenkin löytyy jo enemmän uskaliaisuutta, ja usein lähdetäänkin rohkeasti kokeilemaan jotain uutta, johon ei vaikka 30 vuotta sitten useimmat arvanneet lähteä. Kuitenkin juuri nämä pioneerihenkiset tutkiskelijat ovat heitä, jotka ovat vieneet tätä paikallaan junnaavaa kulttuuria hiljalleen pienin askelin eteenpäin.

Aamiainen: kaurapuuroa.
Toinen aamiainen: kakkosnelosta.
Kolmas aamiainen: tallinnan laiva.
Paluujuoma: tulijaiset.
Välipala: Korpilahden Nesteen 3 patukkaa 2€.
Iltapala: Paluujuoma.
Aamupala: välipala ja kevyt iltapala sillä välin.

Tunnen oloni hyväksi kentällä. Pirut on niin kerätty loppuvuodeksi.

Tulin huomanneeksi, että ainakin syötteistä on kaikki plussat nollattu. Onko tämä vain minulla, vai yleisesti? Ei sillä, että pieni virtuaalipenikseni tämän myötä paljoakaan surkastuisi, vaan ihan mielenkiinnosta, että onko tämä jokin uusi linjaus tai ominaisuus, että plussat poistuvat, vai jokin häikkä systeemissä?

Pöytälaatikkoon unohtunut viimeistelemätön teksti, jonka olisi tarkoitus myöhemmin täydentää erästä isompaa tarinaa, jos ja kun saan aikaiseksi työstää sen päätökseen.

Helvetinkone

Reaktorit halkeilivat pohjoisen roudan ryömiessä hylättyihin rakententeisiin. Piipuista karkaavat masuunikaasut laskivat raskaana kaduille. Työläiset oli autettu tai itse kiivenneet hiipuen kyteviin masuunoihin, sekoittuen malmiin ja valuen takkirautana pitkin sulaton lattiaa. Pihaan tankatut metanolisäiliöt sosialisoitiin kommunismin henkeen pian laitoksen lakkauttamisen sulkemisen jälkeen Marozkan nussimien, kuten paikalliset paleltuneita katulapsiaan kutsuivat, toimesta, syöden janoisilta silmät päästä. Täällä ei pelätty Saatanaa, täällä elettiin hänen armostaan. Tämä jumalanhylkäämä teollisuuskaupunki kaukana ikiroudan keskellä oli ristitty Helvetiksi, mistä tehdas uuneineen oli saanut nimen Helvetinkone, paikallisille vain Mashina. Mutta tänään helvetti oli jäätynyt ja Vanha kehno lapsensa hyljännyt. Alkoivat lopunajat.

Voidilainen zen

Täkäläinen tapa toteuttaa todellisuutta ei suosinut yksilöajattelua, minkä vuoksi osa oli omaksunut vieraita, kollektiiviseen tai puhtaasti objektiiviseen näkökulmaan tai näkökulmattomuuteen nojaavia maailmankatsomuksia ja raakamallisempia olevaisuudentiloja, joissa persoonan, “per tietoisuus”-tyyppisen ajattelun sijaan asiat kohdattiin osana suurempaa olemusta, tai sitten täysin ilman tekijää, jossa todellisuus esiintyy sellaisenaan ilman olemassaolon kokemusta, jossa seikat havannoitiin pitkälti vaistonmitalla. Näitä radikaaleimpia hahmoja vierastettiin, ja vain harvat muut sisäistivät koko ideologian rakenteen. Nämä eivät kuuluneet yhteisöihin, mutta toisaalta eivät olisi yhteisöä tunnistaneet, vaikka olisivat sitten jonkin toismaailmaisen määritelmän mukaan johonkin tällaiseen abstraktiin rakennelmaan sisältyneetkin. Heidän kielestä puuttui subjektiivi, eikä heidän kulttuuriin kuuluneet ajan tai ulottuvuuden käsitteet. Kyseinen maailmankäsitys tunnettiin voidilaisuutena, vaikka sen tunnustamiseen pyrittiin kohdistamaan yhtä vähän ajausta kuin mitä voidilaiset itsekin.


Nuoruuden ja kauneuden tuhlaa

Toiset näkivät kuitenkin vielä kaikessa tässä pahassa paikan itsekeskeisyydelle, tai sitten olivat vain oppiensa vankeja. Eräs näistä hahmoista oli Frit, mies joka tunnetiin siitä, ettei häntä olisi välittänyt tuntea. Hän sytytti yhden viimeisistä savukkeistaan, ja imeskeli sitä sellaisella antaumuksella, kuin voisi vain seuraavana päivänä hakea uuden askin kaupungin hyödyketukusta. Helvetti oli kuitenkin maantieteellisesti liian kaukana, jotta kaupungin metallintuotanto olisi ollut ylläpidon ja logistiikan väärti, sillä kaikki saatavilla olevat resurssit oli ohjattava sotakoneiston pyörittämiseen. Uusia kaupunkeja perustettiin malmirikkaille, strategisesti kannattavammille alueille, lähemmäs valtion keskusta. Helvetissä ei lietsonut enää kuin meren jäinen viima puhaltaen palavista irtamista loimuavan lämmön mennessään. Frit veti tupakan tyveen asti, palamisen hidastamista varten puruihin sekoitettujen jatkeaineiden rätistessä kuin nallipaperi, heittäen sen jälkeen tumpin hankeen. Hän kääntyi ympäri ja nousi portaat ylös kirkon ovelle, astuen takaisin hämärään pyhättöön. Kellarissa pidettiin yllä viimestä tulta. Isä Kaposkan silmissä loisti liekit. Pyhät kirjat syttyivät helposti ja lämmittivät huonosti. Sivujen tuhka leijaili ilmassa kasaantuen lattialla lojuvien tyhjien pullojen päälle. Isä Kaposka ei kursaillut viiniryyppyään, noron karatessa suupielestä ja tahrien liperit. Hän laski pullon pöydälle viereensä ja pyysi Fritiä avaamaan hänelle uuden, tarttuen jälleen veitseensä. Nuori neito oli joko vasta kuollut tai viimeistään juuri tekemässä niin. Isä Kaposkan paheena oli ylettömän lotraamisen lisäksi nuorten naisten väkisinmakaaminen ja uhraaminen hämärille jumalilleen. Hän koki, että vain nuoruudella ja kauneudella oli arvoa, mistä syystä niiden riistäminen tyydytti hänen kyltymätöntä perversiotaan. Hänen mukaansa arvon mitta oli vain sen menetysarvo, ja siksi sen saattoi kokea vasta silloin, kun sen kadottaa, hieman kuten aikoinaan hyöty saavutettiin vasta atomin hajotessa. Huhut kertoivat kyseisen ilmiön ajaneen maailman tähän tilaan alkujaankin. Hän ei voinut sietää voidilaista maailmankatsomusta, sillä se oli täydellinen vastakohta kaikelle mihin hän uskoi, ja piti moista järjettömyyttä vastenmielisenä heresiana.

Vahingossa löytyi Wikipediasta jälleen mielenkiintoinen sivu:
https://en.wikipedia.org/wiki/Abilene_paradox

Kari Tapiolta kysyttiin, että saadaanko järjestää Kari Tapio-näköiskilpailu, johon Kari vastasi, että "mua saa muistuttaa". Löydän itseni ulos.

Jatkotarina, seuraava jatkaa edellisestä, merkkirajaa ei ole, mutta täytyy jatkaa vähintään kokonaisella virkkeellä, eli seuraava jatkaa tästä:

Saapuessani vasta kotiin, janosin jo lohtua, joko säälistä tai pullosta, tulkoon kummasta ensin ehtisi. Ketään ei ollut kotona, joten vaihtoehdoksi tarjoutui jälkimmäinen. Ehdin istua olohuoneen nojatuoliin valmistelemani juoman kanssa, kun...

Maailmamme nukkuu toivon peittelemänä, valvoo vahvasta uskosta ikuiseen aurinkoon, luottaen siihen hyvään valoon mikä pitää varjot loitolla. Elämä hiljaisessa hulluudessa, kuin tahraton tulehdus jota ylläpidetään hoitamattomana. Parodia parodiasta, jossa todet vääristyy. Petollista.

Aikalaiset perustavat muistojaan ristiriitaan, kenen mustat olivat toisen valkoista. Sukupolvikokemukset tomuuntuvat kansakunnan kaapin päällä pölyisinä fraaseina, tassien kirvotessa väistyvien käsistä. Selivöstä tulee yhteiskunnan muodollinen prototyyppi, jossa kyseenalaistaminen toteutuu systeemin sisällä. Laadutonta.

Otteistamme nuoruuden onnellinen tragedia, pyhä mantra oikeudenmukaisuuden puolesta, jonka kadotamme vartuessamme vuosissa ja havahtuessamme ajankuluun peileistä. Laotessamme viljasti syksyn tieltä, tyytyväisyys syntyi enää huolimattomasti ja epäilyttävistä syistä. Hurjassa ei mikään ollut minkään mitta. Mieletöntä.

Olemuksen olohuoneen seinälle piirtyvän kuvan tekotaiteellinen parku merkitsee sivistyksemme määrää. Kollektiivinen eutanasia syö pohjan suunnalta, analyysien pukeutuessa koreaksi tutkien ennemmin itseään kuin aihettaan. Eksyimme sokeuttamme, harhailimme kuurouttamme, väärä suunta oli tuntojemme marto. Yhdentekevää.

Sodanpelon varjossa ekaluokkalaisille jaettiin heidän ensimmäiset kirjansa sitten rippiraamatun; tuohesta taitetut, kannenpaksuiset morseaapiset. Kotiläksyinä nakutettiin sitten sormilla pöydänkulmaan niin, että se sai isoisän taantumaan takaisin luotiuniinsa, joissa Führer sähkeessään pyysi, että "tuo maitoa tullessasi".

Pian jo keksittiin joulut muistuttamaan puutteenalaisuudesta, joista ennen joulua muistutti vain ympäri vuoden puutteenalaisuus itsessään, mutta talven päättymättömään pimeyteen pieni lisämuistutus oli toki paikallaan. Lapset olivat lommoposkisia luuviuluja, ja perheen viimeinen hevonen jouduttiin laittamaan lihoiksi harva se päivä.

Äiti söi raskauspörinöissään kynttilöitä ja synnytti, saunassa totta kai, jotta kun kumpikaan asianomaisista ei siitä kuitenkaan selviäisi, niin sitä verta ei sitten saisi niistä lauteista kuin lauteet polttamalla, kun taas ulkona synnyttäessä olisi hurme kadonnut pellolta jo aamuun mennessä, äiti kevääseen mennessä.

Mihinkään ei ollut varaa, joten kaikki tehtiin omasta metsästä. Talo rakennettiin hakkuuaukealle, liiteri ja sauna talon tuomaan pihaan, laituri rantaan ja vene laituriin. Niin veisteli isä lapsilleen tuohesta myös vaatteet ja ne koulukirjat. Koivusta vuoltiin leikkiautot- ja junat, lahosta männystä uusi vaimo, tammesta salarakas ja pajusta kesälomamatkat ja lapsille muutama hyvä muisto. Se mitä jäi kaarnaa yli, syötiin tai leikittiin pieninä veneinä järven selälle, jonne viimeisenä talvena karkasi isäkin, syystä taikka toisesta upoten jäihin.

Lapsille ei jäänyt kuin sienten syömä uusi äiti ja muutama isän veistämä muisto. Jouluun mennessä lelut oli syöty tai poltettu, vene ja vaatteet myyty aarinmittaista metsäpalstaa vastaan ja saunaa lämmitetty viimeisilläkin liiterinseinillä. Syttyi sota ja lapset kerääntyivät pöydän ääreen nakuttamaan "Isä meidän" niin että lakka lohkeili ja saivat sormiinsa tikkuja.

Tikkuiset sormet tulehtuivat pahoin, ja niin lapset valjastivat perheen viimeisen hevosen matkaan, kohti isoa kirkkoa. Vaivaa hoidettiin, kuten ajan tapaan jokaista vaivaa hoidettiin; eetterillä ja amputaatiolla. Ensimmäiseltä lähti sormet, toiselta jalat ja kolmannelta pää. Pervitiinin pökerryttämä puoskari olisi sohimisellaan laittanut lapset useampaankin osaan, jos ei olisi välissä jo telonut itseltään henkeä. Perheen viimeinen liittyi sotaan, ja opeteltuaan käyttämään kaukokirjoitinta suullaan yleni hän pian sähköttäjäksi. 31 palvelusvuoden jälkeen menehdyttyään neuvostoliitossa vihollisen väijytyksessä, muistetaan hänet sekä uskomattomasta nopeudesta piestä teleksiä etuhampaillaan, sekä neljä hävittäjää budjetista syöneestä puhelinlaskusta, sikäli että hän oli vahingossa aina sähköttänyt roaming päällä.