Toverukset kävivät vihkasti noutamassa lähimarketin tarjouslaarista tarvitsemansa, poistuessaan jokaisella kädet täynnä illanviettotarpeita. Eivätpä pojat vielä tullessaan tienneet, kuinka pienestä asiat saavat alkunsa.
Pääsivät asunnolle, korkkasivat juomansa, ja ryhtyivät haastamaan, jotta Kimbleäkö tässä pitäisi pikkupanoksin? Toinen, nössömpi, heistä vastasi, että hänen henkilökohtainen taloutensa antaisi tähän maailman aikaan varsin kiperästi periksi, ja näin ollen tulisi hänen harkita vähäisen likviditeettinsä sijoituskohteita seikkaperäisemmin. Tähän hänen hyvä ystävänsä tokaisi paperiseinäkerrostalon olohuoneessa kuolemattomaksi käyvän lausahduksen; “Oletko mies vai Mikki Hiiri?”. Sattuipa vahinko käymään, kuinka oli naapurin suupaltti ukko puhelimessa, tokaistuksen toisella korvalla kuulleessaan. Huvittuipa hän heitosta niin, että puhelimessa kertoi vastaanottopäälle juuri kuulemansa. “Mies vai Mikki Hiiri?”, tiedusteli naapurinukon puhelinvieras kuultuaan epäuskoisena, ollessaan koskaan kuullut mitään yhtä hulvatonta. Saatuaan puhelun päätettyä ja ilonkyyneleitä pyyhkiessään pois silmistään, kääntyi hän perheensä puoleen: “Ette usko mitä juuri kuulin; hänen naapurinsa oli kysynyt ystävältään, josko hän on mies vai Mikki Hiiri!” -Koko perhe räjähti nauramaan, mitään näin hauskaa he eivät olisi itse osanneet koskaan kuvitellakaan, se oli kertakaikkiaan hilpeintä mitä kukaan heistä oli elässään kuullut, ja naapuruston juoruliisanakin hyvin tunnettu vaimonsa oli jo soittelemassa naapureidensa ovikelloja, jakaen tätä tuoretta letkautusta. Kuten tiedettyä, pian joka ompeluseurassa menivät tikkaukset pieleen marttojen nauraessa itseään tärviölle.
Juonto kiiri, ja seuraavaksi kaupungilla ei muusta naurettukaan, kuin tästä loistavasta huumorinkukasta. Velkoja annettiin anteeksi ja vihoja purettiin. Ennen niin onnettomat perheet tanssivat kaduilla ja loistivat vitsin valaisemina. Onni valtasi katuja ja naapurustoja. Ei aikaakaan, kun jo kaupungin pormestarikin sai ilokseen kuulla tästä hauskutuksesta. Niinpä kaupungin johto päätti järjestää tilaisuuden asian puolesta. Pormestari heilui räkättäen isojen saksiensa kanssa, yrittäessään pitää avajaisia uuteen orpokotiin, joka perustettiin kaupungin vähistä varoista tuomaan iloa kaikkein vähäosaisimmillekin, jotta he voisivat perustarpeiden tyydytykseltään nauttia tästä rikkiriemuisesta iloittelusta.
Ei aikaakaan, kun vitsi oli kiertänyt jo suusta suuhun ympäri maan, siten, että itse presidenttikin jo osallistui karkeloihin. Vitsiniekat kutsuttiin linnanjuhliin kunniavieraina, ja presidentti julisti kertomapäivän juhlapyhäksi. Päivä nimettiin ystävysten mukaan, ja kaikki riemuitsivat päätöstä onnenkyyneleet silmissään.
Tapahtuma nautti maailmanlaajuista suosiota, ja suuret mediat käänsivät vitsiä kansalaisilleen tyrskähdellen ja vatsoistaan kourien. Kansat ulvoivat kuin vailla huomista tälle huumorin kiteymälle. Kuinka kukaan osasikaan kertoa mitään näin tyydyttymättömän ilon tuovaa, ei kukaan saanut nokkeluudesta kyllikseen. Kehitysmaiden riisitautiset lapset saivat kerrankin kyllikseen, todeten “Yht’äkkiä, en olekaan enää nälkäinen” ilo pienillä kasvoillaan. Tanssi ja laulu täytti savikylät kuin ei koskaan ennen. Kylien johtajat yhdessä tuumin päättäen: “Eiköhän aleta vihdoin rakentaa jotain”. Rahalla rakennetut instituutiot myönsivät pyrskien paikkansa ja tutkijaryhmät löysivät hörsyvästi hihitellen motivaationsa; “eiköhän nyt ole jo aika päästä eroon tästä perkeleen syövästä”; vain viikkoa myöhemmin myös AIDSin ollessa parannetun.
Maailma julisti yhteisen rauhan ja ydinkärkiä purettiin hörähdellen. Kalojen kikatus nosti muovijätteen meristä ja kerättiin kierrätykseen. Vaikeasta lapsuudesta tehtiin laitonta, vaikkakin moinen oli letkautuksen myötä jo itsessään mahdoton ilmiö. Maata kohti lentävä asteroidi menetti kurssinsa naurun aiheuttamasta paineesta ilmakehään.
