AAVESÄRKY

Mies seisoi tihkusateessa ja odotti, kuten me kaikki. Sillä oli valkoinen keppi, mutta ei laseja. Silmät näyttivät harmailta, eivätkä ne juuri liikkuneet. Joku oli joskus sanonut, että sokeat eivät näe mustaa. He eivät näe mitään. Kun katsoo eteensä, mitä näkee takanaan?

Se odotti valojen äänimerkkiä ja rynnisti suojatielle väkijoukon keskellä. Olin takana. En voinut muutakaan. Sokea johdatti läpi ihmismassan.

Sitten se yllättäen kaatui. Valkoinen keppi taittui ja napsahti poikki. Sillä tuli ruhje kämmeneen ja hetken aikaa se istui hämmentyneenä kostealla asfaltilla. Autojen valot suodattuivat hämärtyvässä illassa ohi kulkevien ihmisten jalkojen välistä ja valaisivat harmaita silmiä.

Tartuin kainaloihin ja yritin nostaa ylös, mutta se sanoi, että nousee itse. Se nousi kömpelösti ja hapuili keppiään. Nostin ja ojensin sen.

"Se on poikki.", sanoin tuskastuneena. Olisin vain halunnut jatkaa.

Se tunnusteli keppiä ja murahti.

"Voin auttaa.". En tiennyt mistä sana tulivat. Olinko minä sanonut ne? Halusin vain poistua paikalta.

Hetken aikaa se mietti ja liikautti sitten vasenta kättään. Tartuin siihen, mutta se ravisti ja sanoi: "Ojenna kätesi".

Annoin käteni ja se asetti omansa sen ympärille. "Olen menossa kirjastoon."

Mietin hetken. Kävelymatkaa oli vähintään kilometri.

Otin askeleen ja se seurasi vierellä. Otin toisen. Se oli kuin pieni lapsi, joka hakee turvaa. Tarkasti se tunnusteli liikkeitäni ja otti askeleen aina kun minäkin otin. Suojatie jäi taakse, ihmisä tuli vastaan ja takaa tuli joku joka halusi ohi. Kahteen terassituoliin törmättyämme ymmärsin, että minun pitää kertoa esteistä.

"Kohta on edessä pieni työmaa.", sanoin. Otin vaistomaisesti toisella kädelläni kiinni kauhtuneesta popliinitakin hihasta ja samalla miehen käsi irtosi.

"Mitä nyt?", se kysyi.

Tuijotin järkyttyneenä raajaa. Hiha oli irronnut mukana ja olkapäässä oli ammottava haava. Muutama veripisara vieri sen takille ja lähti rynnistämään kohti taskua.

"Käsi, se...". Vastustin valtavaa tarvetta juosta.

"Miksi päästit irti? En minä pysty kävelemään yksin. Minä tarvitsen apua."

Tuijotin kättä ja haavaa. Ihmiset ohittivat ja jotain selkeästi harmitti, että olimme tiellä.

"Minä... minä...", änkytin. Nostin raajaa ja koetin sovittaa sitä takaisin paikalleen. Lisää veripisaroita tihkui takille.

"Tule toiselle puolelle!"

"Mitä minä teen tälle?", kysyin ja nostin raajan miehen kasvojen eteen.

"Jos et ole huomannut, niin minä olen sokea", mies sanoi kärsimättömästi.

Vaihdoin puolta ja mietin hetken, sitten työnsin raajan reppuuni. Se jäi sojottamaan osittan ulkopuolelle. Ojensin jälleen käteni ja se tarttui siihen.

En pystynyt ajettelemaan muuta kuin repusta sojottavaa raajaa. Joka askeleella tuntui kuin se olisi vilkuttanut ohikulkijoille. Mies törmäili ja murahti jokaisesta osumasta. Sääri kopsahti pysäköityyn polkupyörään, varpaat osuivat istutukseen, jonkun kauppakassi osui polveen.

"Minulla on löysät nivelet", mies sanoin ja samalla oikea jalka tipahti keskelle katua. Huusin tahtomattani ja se säikähti. "Mitä nyt?", se kysyi hämmentyneenä. Takana hihnassa tempova koira haisteli jäsentä hetken, nosti koipeaan ja virtsasi irtoraajalle.

"Lopeta!", huusin ja poimin raajan ylös. Lahje oli irronnut jalan mukana ja valtava punainen avohaava tiputteli harvakseltaan pisaroita lätäkköön. Koiran omistaja tuijoitti närkästyneenä.

Katsoin miestä ja katsoin jalkaa. Suljin silmäni ja odotin. Mies horjui edelleen edessäni yhdellä jalalla tasapainoillen.

"Minä en tiedä mitä minä teen.", sanoin epätoivoisena.

"Minä olen menossa kirjastoon", mies murahti, horjui ja hapuli kädellään. Nostin jalan kainalooni ja annoin miehen tarttua käteeni. Sitten se alkoi hyppiä yhdellä jalalla eteenpäin. Vauhti oli nyt hidastunut. Jokainen loikka otti oman aikansa, mutta enää ei tarvinnut huolehtia törmäilystä.

Jalka alkoi painaa. Pyysin miestä pysähtymään ja kuuliaisesti se lopetti loikkimisen. Ohjasin sen Alepan seinustalle ja sanoin, että tulen kohta takaisin. Mietin hetken mitä tekisin jalalle ja asettelin varovasti miehen vierelle. Se jäi nojaamaan seinää vasten kuin unohtunut sateenvarjo.

Ostin isoimman kassin jonka löysin. Se oli niitä kestokasseja, joihin pystyi ahtamaan valtavan määrän tavaraa. Astuin ulos ja kirkaisin. Mies istui maassa ja molempien jalkojen paikalla oli nyt vain verta tihkuva punainen läikkä. Oikea käsi makasi maassa miehen vierellä ja kosteaan haavaan oli tarttunut kellertävä koivunlehti.

Palasin tuulikaappiin. Pallea alkoi supistella voimakkaasti. Hengitys muuttui pinnalliseksi ja hätäiseksi. Hetken aikaa näkyi tähtiä. Nojasin lasioviin ja yiritin koota itseäni. Jos vain lähden juoksemaan? Niin kovaa kuin pääsen. Tunne oli voimakas. Nielin sen takaisin. Lasiovien läpi näkyi kuinka seinälle aseteltu jalka kaatui käden viereen. Missä on toinen jalka?

Astuin ulos ja sanoin värisevällä äänellä: "Hetki pieni.". Nostin toisenkin käden ja laitoin sen reppuun. Jalan laitoin kassiin ja kun nostin miestä ylös löysin kadonneen vasemman jalan. Se oli popliinitakin liepeiden alla. Nostin jalan kassiin ja katselin hetken seinän vierustalla nojaavaa torsoa. Ihmiset ohittivat meitä tasaisena massana. Jokaisella oli omat tarpeensa ja päämääränsä. Jokainen halusi päästä jonnekkin ja jokaisella oli elämä jonka matkaa hän teki.

Otin popliinitakin rinnuksista kiinni ja nostin miehen kuin perunasäkin kassiin jalkojen päälle.

"Varovasti", mies murahti. Asettelin hatun ruskeille hiuksille ja kysyin onko hänellä hyvä olla? Mies vastasi, että oli.

Kassi oli liian iso kannettavaksi. Ainoa vaihtoehto oli vetää sitä.

Matka kirjastoon kesti noin tunnin. Liuskaa ei ollut, joten nostin miehen raaja kerrallaan rappuset ylös. Ylhäällä pakkasin kaiken jälleen kassiin ja vedin torson jäsenineen tiskille.

"Anteeksi.", sanoin. Ei reaktiota.

"Anteeksi!", ei vieläkään mitään.

"ANTEEKSI!", karjaisin. Lähimpänä tiskiä seissyt nainen hätkähti ja kääntyi. Hänellä oli kynä kädessään, mutta ei mitään johon olisi sillä kirjoittanut.

"Niin?", nainen sanoi ja katsahti ensin minua ja sitten kassia lattialla.

En tiennyt mitä vastata. Käännyin kassi puoleen ja kiedoin käteni torson ympärille. Mies ähkäsi ja pää tipahti takaisin kassiin. Pieni suihku tirskahti torson kaulasta. Seisoin hetken ja tuijotin naista. Sitten laskin päättömän vartalon alas ja nostin pään tiskille.

"Hän tarvitsee palvelua", sanoin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä.

"'Aavesärky ja sen hoito' varattuna", pää vastasi.

Virkailija vilkaisi tiskillä nököttävää päätä ja katsoi sitten minuun. "Onko sillä kirjastokortti?"

Jokin sisälläni nousi ylös ja löi rintaansa. Tuijoitin mitään sanomatta takaisin.

Virkailija pohti hetken, kääntyi pään puoleen ja kysyi uudelleen: "Onko teillä kirjastokortti?"

Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten hätkähdin ja kaivoin miehen povitaskusta lompakon. Kirjastokortti oli luottokorttitaskussa. Ojensin sen naiselle.

Nainen kääntyi ja poistui.

"Kiitos avusta. Selviän nyt itse.", pää sanoi.

Vilkaisin lattialla olevaa kassia ja tyhjensin repusta molemmat kädet siihen.

"Oletteko varma?"

Mies murahti.

Ulkona sade oli lakannut.

SININEN MARKKINAPALLO

"Äiti", tyttö sanoi ja kurkisti vastahakoisesti unen takaa. Hento käsi takertui haalistuvaan maailmaan ja yritti palata takaisin paikkaan missä sydän oli lämmennyt. Vielä hetken hänen onnistui estää vääjäämätön, mutta lopulta hahmo hänen edessään muuttui usvaksi ja katosi. Pieni sydän irroittautui ja alkoi liikkua kohti kellastuneiden verhojen takaa loimottavaa aurinkoa. Silmät joutuivat odottamaan pidempään, mutta lopulta nekin aukesivat.

Jano

Tyttö nousi ja istui hetken. Pienet tohvelit olivat siinä mihin hän oli ne illalla jättänyt. Hän hieroi hetken silmiään ja kurottautui sen verran, että sai pujotettua tohvelit jalkaansa. Kaksi valkoista koirankuonoa tuijotti häntä takaisin. Tohvelit olivat lahja. Hän ei muistanut milloin oli ne saanut, mutta oli huomannut niiden alkaneen käydä pieniksi. Koirankuonot pullistelivat ja kantapää jäi osittain paljaaksi.

Hän nosti yöpöydällä olevan lasin huulilleen ja joi ahnaasti siinä olevan veden.

Rakkaus

Äidin yöpaidassa oli pieniä kukkasia. Sen etumuksessa oli muutama läikkä ja se oli kastunut alaosastaan. Hän haki äidin katsetta, mutta äiti ei vastannut. Tyttö astui oven raosta ja halasi äidin säärtä. Äiti ei vieläkään ragoinut. Sellainen hän oli ollut jo pidempään. Ehkä äiti huomenna halaa takaisin. Väistellen pesuhuoneen lattian märkiä läikkiä, tyttö kurottautui ja otti harjan mukista. Hän pesi hampaansa kuten äiti oli opettanut. Välillä hän vilkaisi äidin kasvoja ja toivoi, että äiti olisi sanonut jotain.

Nälkä

Keittiön laittalla oli muroja. Ne olivat kaatuneet siihen edellisenä iltana. Hän haki eteisestä harjan ja kokosi murot pieneksi keoksi pöydän ja tiskikoneen väliin. Sitten hän laski lattialle rikkalapion ja siirsi kasan siihen. Hän ei ollut varma mihin murot pitäisi kaataa, ja niinpä hän jätti lapion lattialle.

Hän ymmärsi, mistä ruoka tuli. Jääkaapissa oli ruokaa aina kun äiti oli käynyt kaupassa. Kaupasssa käynti oli sitä, että he lähtivät yhdessä ulos ja kävelivät hetken aivan tiettyä reittiä. Reitti kulki läpi hiekkakentän, jonka laidalla olevalle keinulle hän juoksi ja sai heijattua itsensä vauhtiin kunnes tunsi tuulen piiskaavan kasvojaan. Sitten äiti ohitti hänet ja hänen oli pakko juosta perään.

Kaupassa äiti huokaili paljon. Usein kävi niin, että äiti otti hyllystä jotain, katseli sitä hetken ja laittoi sen sitten takaisin. Tytöstä oli ihanaa kerätä tavaroita ja laittaa niitä kärryihin. Eri värisiä ja eri kokoisia pakkauksia. Pieniä ja isoja, kevyitä ja painavia. Lopulta äiti kuitenkin aina nosti tavarat takaisin hyllyyn ja niin tehdessään tyttö joskus pelkäsi sitä miltä äidin silmät näyttivät. Hän ei tavoittanut niistä äitiä, hän ei tavoittanut niistä mitään. Ne olivat tyhjät pelottavan syvälle, niin hirvittävän pelottavan syvälle.

Hän otti jääkaapista tölkin ja haistoi sen suuta. Haju oli erilainen kuin eilen. Hän katsoi tyhjään jääkaappiin, mietti hetken ja sulki oven.

Muroja oli jäljellä vain lusikallinen. Hän ripotteli ne lautaselle ja tyhjensi tölkissä olevan maidon perään. Maito näytti edelleen valkoiselta, mutta se haisi hassulta. Hän päätti että ei välitä ja söi lautasen tyhjäksi.

Hän katsoi rikkalapiossa olevia muroja. Hetken kuluttua rikkalapiokin oli tyhjä.

Toivo

Ovikello soi. Tyttö ojentautui ja kuunteli. Ovikello soi toisen kerran. Hän laski nuken kädestään ja asetteli pienen harjan nuken viereen, sitten hän käveli ovelle. Äiti ei ollut kiinnostunut ovan takana olevista ihmisistä. Äiti ei halunnut avata ovea eikä vastata puhelimeen. Näin oli ollut jo pidempään.

Ovikello soi kolmannen kerran, mutta vanttera ovi pysyi kiinni. Hän katsoi lukkoa ja sen yläpuolella olevaa ketjua. Hän ei tiennyt miten ne toimivat, mutta ymmärsi että niiden avulla ovi aukesi. Hetken aikaa hän tunsi pakottavaa tarvetta huutaa. Juosta ovelle ja hakata sitä voimiensa takaa. Kirkua ja potkia kunnes vaipuisi maahan. Äiti oli kuitenkin kieltänyt avaamasta ovea ilman lupaa. Äiti oli toistanut tätä lukemattomia kertoja. Niinpä hän nieli tunteen ja katsoi kuinka postilaatikko raottui ja valkoinen kuori tipahti lattialle. Hän tiesi, että sen sisällä oli jotain. Hän oli saanut samanlaisen viime jouluna. Siinä oli ollut valokuva ja paperi johon oli kirjoitettu tekstiä. Hän ei ollut pystynyt lukemaan tekstiä, mutta hän oli tunnistanut kuvassa olevan henkilön mummuksi.

Hän vei kuoren keittiön pöydälle. Äiti voisi avata sen. Äiti tietää mitä sille pitää tehdä.

Kaipaus

Viime päivinä tyttö oli huomannut olevansa väsyneempi kuin ennen. Nyt hän tuskin ehti harjata nuken hiukset ja vaihtaa tälle vaatteet kun silmät alkoivat painua kiinni. Hän asettui pehmoeläinten viereen ja nukahti käsi niiden päällä.

Hän näki usein unta äidistä. Unessa äiti katsoi häntä silmiin ja hymyili. Joskus äiti otti häntä kädestä ja vei hänet puistoon, joskus piti vain sylissä. Äiti puhui hänelle ja kysyi häneltä asioita ja hän vastasi. Sitten äiti nauroi ja lopulta he molemmat nauroivat. Unet olivat värikkäitä ja eläviä. Niissä toistuva teema oli suloinen ja ihana ja hän toivoi, että ne eivät katoaisi auringon myötä. Joskus hän vihasi aurinkoa, joka kerta toisensa jälkeen varasti äidin häneltä.

Hän halusi äidin takaisin. Jotain oli tapahtunut ja äiti oli muuttunut. Äiti ei enää katsonut häntä tai puhunut hänelle. Silloin tällöin hän oli näkevinään äidin katseen ja kuulevinaan äidin sanovan jotain josta ei saanut selvää. Äiti ei enää siirtänyt verhoja pois ikkunan edestä eikä keittiöstä tulvinut ruoan tuoksua. Äiti oli paikalla, mutta silti hän pystynyt selittämään missä äiti oli.

Näin miettiessään tyttö alkoi itkeä. Kyyneleet olivat suuria ja ne toivat mukanaan valtavan tärkeä viestin, jolla ei ollut kuuntelijaa.

Epätoivo

Nälkä ei vaivannut häntä enää niin usein. Jos hän ei löytänyt ruokaa, hän otti vettä ja se tuntui riittävän. Illat olivat vaikeimpia. Silloin hän kaipasi läheisyyttä ja äidin tajoilemaa iltapalaa. Tyttö mietti tarhassa tarjoiltuja ruokia ja sitä kuinka hän oli joskus kietäytynyt syömästä kiisselin peittämää puuroa. Hän pyyhki vaistomaisesti suupieleen ilmestyneen kuolan.

Hän ei muistanut milloin oli ollut viimeksi tarhassa. Hän kuitenkin muisti päivän, jolloin äiti oli lakannut avaamasta ovea. Silloin oli satanut ja pisarat olivat rummuttaneet rytmikkään viestinsä ikkunaan. Hän oli vastannut niille naputtamalla sormillaan takaisin. Hän oli yrittänyt kertoa pisaroiden viestin äidille, mutta tämä oli laahustanut huoneesta toiseen kuin kuori, josta ihminen oli poistunut.

Hän olisi halunnut auttaa äitiä, mutta ei tiennyt miten. Hän yritti halata äitiä, mutta tämän välinpitämättömyys repi hitaasti ja huomaamatta sielua paloiksi. Hän ei tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Hän koki tunteen, joka oli hänelle täysin uusi ja pelottava.

Sininen markkinapallo

Ilta saapui ja työnsi valon tieltään. Se asettui kaiken ylle kuin peitto ja sulki tytön pienen maailman sisäänsä. Tyttö pesi hampaansa, pissasi ja siirtyi sänkyyn. Sitten hän muisti, nousi ja halasi äitiä. Äiti katseli väsyneiden silmiensä alta, mutta siinä kaikki.

Hän asettui aivan sängyn toiseen laitaan, jotta näkisi makuuhuoneesta suoraan pesuhuoneeseen. Äiti katseli häntä peilin kautta. Hän näki äidin kasvot ja se sai hänet rauhoittumaan. Hän katseli avoimen oven raosta äidin vartaloa ja jalkoja jotka hipoivat lattiaa. Ne olivat muuttuneet lähes mustiksi toisin kuin kasvot, jotka olivat vaaleammat. Äidin kieli oli pullistunut ja tullut ulos suusta. Se oli muuttunut päivien kuluessa tummaksi ja paisuneeksi ja muistutti palloa, jonka isä oli ostanut hänelle viime kesänä. Pallo oli suurin piirtein hänen nyrkkinstä kokoinen, tummansininen ja siinä oli ollut kuminauha. Kuminauha oli irronnut samana päivänä, mutta pallon hän oli säästänyt.

Äiti katseli häntä takaisin raotettujen silmien välistä pää kallellaan. Naru oli uponnut syvälle kaulan ja leuan väliseen pehmeään tilaan ja hän mietti sattuiko äitiä?

Uni alkoi ottaa häntä syleilyynsä ja hän vastasi siihen. Syleily oli voimakkaampi kuin aikaisemmin ja juuri ennen nukahtamista hän tunsi valtavan rakkauden tunteen. Se täyttäisi hänen nälkänsä ja kaipuunsa ja tekisi hänestä eheän.

venäjän aikaan ennen neuvostoliittoa 1568 luvulla oli ratsumiehiä jotka tuhosivat maailmaa massiivisilla sotatoimillaan ja kerran sittennoli kiinalainen sotamestari joka ajatteli panna pisteen touhulle ja lähti miehittämään venäjän kunginkas kuntaa moskovaa ja matkalla sattui lohikäärme joka poltti kiinalaisen armeijasta kolmanneksen ja siperiassa oli kylmä siperian kylmyydessä oli kylä jossa asui erittäin hullu pahuus tämä pahuus oli jokaisessa kylälöisessä ja sotasankarimme jäi kylään sepän luo yöksi ja yöllä kaikki muuttui ihmiset muuttuivat ihmisiä syöviksi hurjapäiksi ja sotasankarimme pakeni lylästä yön pimeyteen

Kammottavan kaunista!

@Tyhmä-Antero sinulla on kirjoittamisen lahja. Jos olet lukenut Harry Potterit, niin kerroppa tarina siitä mitä tapahtui Sirius Mustalle hänen kaaduttuaan holvikaaren läpi. Tuo nyt vaan oli typerä idea, mutta haluaisin todellakin kuulla..

Luin ekan ja siinä oli mielestäni sieniä ja tietoisuutta, David Lynchiä ja Aki Kaurismäkeä, todellisuutta ja fantasiaa, säälin ja itsekkyyden pania.
Samastuin. +1

Ei ollut kyllä hyvän mielen tarina tämä.. Hyvää kerrontaa ehdottomasti.

Luin Aavesäryn, toista en vielä ehtinyt. Tykkäsin miten tarina eteni ja kuinka sitä kuvailtiin. En osaa sen tarkemmin kuvailla miksi tämä minuun vetosi, mutta jollain tapaa ehkä viihdyin siinä kuinka asiat pysyivät siinä mitä tarinan henkilö olisi tapahtumista kertonut jos joku olisi tullut kysymään tapauksesta. Oli kyllä kelpo luettavaa +1

Luin Sinisen markkinapallonkin. Tekstin maailma oli tavattoman sieluton. Ei siis siten että se olisi tekstiltään sieluton, vaan nimenomaan tuo maailma jossa oltiin, oli sieluton. Jotenkin ajautui sellaiseen kylmään mitäänsanomaatomaan tilaan, jossa ei varsinaisesti enää kaihertanut edes mikään, enemmän vain sellainen, että tuli tyhjä olo ja ei edes halunnut olla muuta kuin pakon sanelema todistaja tilanteelle. Olet kyllä saanut hankalasti sanoiksi puettavan maailman rakennettua tuohon tekstiin. Erinomaista tekstiä, sanoisin +1

Ja hyvä idea kyllä laittaa nämä tekstit täten omaan ketjuun, sen sijaan että antaisi niiden ajalehtia tuon virran mukana unholaan, kun täällä ei valitettavasti ole omaa tekstit-osiota.

>>326001
Ajattelin ensin josko kerättäis kaikkien kirjoittajien tekstit samaan pakettiin, mutta kun tuo hallintapuoli ei ole tuossa suhteessa kovin kehittynyt, niin rajasin homman vain itseeni.

Olis jees jos sunkin teksteihin pääsisi käsiksi. Siellä on ollut sellaisia joista olen pitänyt kovasti.

>>326014
Se ei välttämättä tällä alustalla palvelisi ketään, jos koitettaisiin kaikki mahduttaa yhteen läjään. Ajatus kaunis, vaan niin ikävän harvoin käytännöllinen. Olisi kyllä varsin suotavaa saada tännekin Naurunappulan aikanein Tekstit-osio, vaikkakin se oli kyllä vähintäänkin rujo, eikä palvellut tarkoitustaan. Sitten jos tänne laittaisi langan pystyyn, johon kaikki voisivat laittaa tekstejään, niin pian ne jäis jo minun ja muiden rustailijoiden tyrkyttäessä omia sepustuksiaan, alle, eikä se ehken ois niinkään välitettävä tilanne, kuten jo itsekin asian pohdit. Joten pitkälti tässä nyt toistelin sen, mitä jo sanoit :D

Ja on toki ollut harkinnan alla josko johonkin suinkaan sais mitenkään mielekkäästi nuita rustailuja kasattua sillee fiksusti nähtäville heille jotka nyt niitä sitten välittäis vilkasta, mutta sitten taas toisaalta ollut mukava luetuttaa ne tällein "perhepiirissä" ja jättää vielä muhimaan jahka niitä keksii muualla julkaista.

>>326018
Laita korvan taakse jos vaikka tänne foorumille omat ketjun pystytät. Joku "Ristusperkeleen saatanalliset sanat" tms.

Tällä hetkellä ketjun aloituskomenttia ei pysty napin kautta muokkaamaan, mutta sitä saa editoitua kun vain heittää oikean urlin osoitekenttään ja sinne voi sitten rakentaa (vähän vaikeasti tosin) hakemiston teksteihin.

>>326022
Kiitos vinkistä! Ja hieman ujostin ajatusta, että vien tämän ideasi, mutta kenties voisin laittaa ketjua nuille jorinoille, niin eivät aina sitten katoaisi seuraavan "*käyttäjä* on homo", "paskon verta" tai "Hitler oli oikeassa"-päivityksen alle. En sillä, että olisin kenenkään tilapäivityksiä arvostelemaan, enemmänkin vain että kovin ovat sitten katoavaisia jos jotain tuohon virtaan ujuttaa.

Kuka vittu mainitsi mut Anteron Toosassa?

Kuka vittu mainitsi mut Anteron Toosassa?

>>326042
>>326041
En edes tiedä että mitä?

Inspiroit minua kurkistamaan omaan laatikkooni syvemmälle. Ja kalmankatkuinen tarina tuo markkinapallo.

>>326051
En edes tiedä että mitä?

Nyt en kyllä itsekkään :D varmaan @6evill koska se on niin evill >:3

Tupla-vitun-postaus ku luolis oli jäässä hetken.

>>326151
Olenhan kaiken lanttu ja laatikko. ;__;

>>326203
Naah, olet kaiken kissa ja koira